Jääkenttien kutsu




Paltaselän yksinäiset luodot houkuttelevat jääkenttien hiihtäjää.

Onko suurempaa kärsimystä kuin istua aurinkoisena kevätpäivänä näyttöpäätteen ääressä ja väsätä tutkimushankkeiden rahoitusanomuksia rahakirstujen vartijoille ja suoltaa tietokoneesta missioita, visioita ja muita paperinmakuisia elämälle vieraita EU-jargoneita. Työ tuntuu senkin vuoksi hyvin vastenmieliseltä, koska vain muutama prosentti hakemuksista avaa rahahanat. Loput hakemuksista joutunevat roskakoriin.


Jäälakeuksilla tapaa monenlaista suihkijaa, jotka pian katoavat horisonttiin.

Tuollaisena kauniina kevätpäivänä, jolloin taivaankannen kirkas valtias heittää huikaisevia säteitään työhuoneeseen, mitta tulee joskus täyteen. Tyrmään silloin napin painalluksella puppugeneraattorini, vedän hiihtotamineet ylleni ja suuntaan kulkuni Oulujärven jäälakeuksille. Vaikka omatunto hieman soimaa, suunnistan suoraan kohti kaukaista saarta, joka vaivoin häämöttää valtavan jääkentän keskellä. Autiudessa ei tunnetusti ole tungosta. Umpihanki ei näytä juuri innostavan muita hiihtäjiä, mutta minulle valkoinen lakeus tarjoaa avoimen kulkureitin. Niitä, joita avoimet paikat ahdistavat, kärsivät agorafobiasta. Minua taas riivaa agorafilia, viehtymys "laakeisiin aakeisiin", joka sekin lienee yksi kaistapäisyyden muoto. Tuo viehtymys lienee syntynyt nuoruusvuosina Oulun edustan jäätiköillä, joilla horisonttiviiva katosi kaukaisuuteen. Vastaavan tunteen voi kokea myös Oulujärvellä, Kainuun merellä. Siellä on useita paikkoja, joissa maisema on hyvin merellinen eikä vastarantaa näy.


Oulujärven Paltaselällä kohoaa myös Hevossaari, jonka historiaan liittyy
mm. vuonna 1712 käyty sarkasota vienankarjalaisten kanssa.

Jäällä maisema on pelkistetty: huikaiseva valkoinen aava ja yllä kaartuva sininen taivaankansi synnyttävät voimakkaan kolmiulotteisuuden tunnun. Keskellä hyistä jäälakeutta ihminen kokee vähäpätöisyytensä. Siellä täällä horisonttiviivan tuntumassa näkyy mustia kiitäviä pisteitä kelkkailijoiden painellessa kaukaisuuteen. Jos piste taas vaappuu rytmikkäästi edestakaisin, tiedän, että siinä yksinäinen kuntohiihtäjä suihkii jäätä myöten. Rannan tuntumassa myös jääsurffaajat kiitävät pitkin Paltaselkää. Viime aikoina jäille on ilmaantunut myös outoja lautailijoita, joita suuri värikäs liitovarjo kiidättää pitkin lumikenttiä. Paikallaan pysyvät mustat pisteet ovat joko reimareita tai pilkkijöitä, joista jälkimmäiset odottavat suurta kalaansa. Tänä talvena lunta on tullut runsaasti, mikä on karsinut hiihtäjien määrää. Viime aikoina kelit ovat kuitenkin parantuneet. Päivällä hangen pinta on vajonnut ja yöpakkasten jälkeen se on sitten kovettunut sopivaksi hiihtäjän suihkia.


Jäälle ei kannata hankkia uusia suksia,
sillä karhea jäätikkö syö äkkiä suksenpohjat.

Jäävaellus herättää joissakin ihmetystä. Muuan tanskalainen, jonka sain houkuteltua kerran Oulujärven rannalle, ahdistui autiuden tunteesta niin, ettei suostunut lähtemään edes autolla jäätielle. Hän epäili 70 sentin jään kestävyyttä ja halusi pysytellä rannalla. Mies sanoi, ettei halunnut jättää neljää lastaan orvoksi. Joillekin etelän suurkaupunkien ihmisille jääkentät ovat kiehtova, mutta samalla myös hieman pelottava miljöö, varsinkin tuulen tuivertaessa. Valitettavan harvat suomalaisetkaan tuntevat niitä. Kanariat ja Kreikan saaristot on kyllä kierretty, mutta talviseen luontoomme oleellisesti kuuluvat jääkentät ovat täysin tuntemattomia. Kuitenkin parin tunnin hiihtolenkki huikaisevan kirkkaalla jäälakeudella tarjoaa loistavan matkan hiljaisuuteen, luonnon ja mieltä puhdistavan autiuden kokemiseen. Tuollaisen hiihtoretken jälkeen projektien rahoitushankkeitakin jaksaa työstää uudella innolla ja omatuntokin antaa jo anteeksi työkurin höltymisen.

huhtikuu 2000
Reijo Heikkinen