AJAN JÄLJILLÄ

 

 

Kuvat ja teksti

Reijo Heikkinen

 

 

Aikaa ilmaisevien sanojemme alkuperästä

 

Vanhan vuoden kääntyessä lopuilleen ja uuden jo siinnellessä horisontissa ihmiset usein päivittelevät ajan rientoa. Nykyisin aika tuntuu kulkevan yhä nopeammin ja nopeammin ja vuodet viuhuu ohitse kuin karusellissa. Entisaikaan, vanhassa agraariyhteisössä, ihmisillä ei ollut kiire minnekään ja suhtautuminen aikaan ei ollut niin hysteerinen kuin nykyisin.

 

Esimerkiksi Leppävirralla voitiin todeta, että “siinähän se aeka männöö, missä ikäkin kulluu”. Parikkalassa taas sanottiin, että “aikaa Jumala loi, eikä kiireest virkkant mittää. Nykyisin digitaali- ja atomikellojen valtakaudella ihmisten suhtautuminen aikaan on aivan toisenlaista. Liki jokaisella on kello ranteessaan, kotona tikittävät lukuisat kellot, tietokoneissa ja kännyköissä aika suorastaan vilistää.

 

Sana aika kuuluu kielemme vanhimpiin kerrostumiin. Sana on luultavasti germaaninen laina. Se on tarkoittanut alun perin mittaa. Esimerkiksi liivin kielessä aikoa on tarkoittanut alun perin mitata tai päätellä. Sen sijaan vuosi on aikaa huomattavasti vanhempi sana. Vuosikin kuuluu suomen kielen vanhimpiin kerrostumiin ja kuuluu samaan sarjaan kuin syksy, talvi, touko ja suvi ja muut vuodenkiertoa ilmaisevat sanamme. Joissain sukulaiskielissämme vuosi tarkoittaa elinaikaa.

 

Taiteilija Osmo Rimpiläisen Aurinkokello-veistos

Suvantorannassa Kajaaninjoen varrella

paljastettiin vuonna 2001.

 

Kalenteri juontuu puolestaan ruotsin sanasta kalender, joka on johdettu puolestaan myöhäislatinan sanoista calendarius tai calendarium. Sanan lähtökohtana on latinan calendae, kuukauden ensimmäinen päivä, joka roomalaisilla tarkoitti myöhemmin kuukautta. Tunti tulee keskiyläsaksan ja keskialasaksen sanasta stunde, joka juontuu puolestaan muinaisgermaanien sanasta stundo. Se tulee teonsanasta standan = seistä, ja on tarkoittanut seisovaa, pysyvää ja kiinteää ja lyhyttä ajanjaksoa. Lieneeköhän sana alun perin tarkoittanut juuri sitä ajanjaksoa, jonka ihminen suuremmitta rasituksitta jaksaa seistä liikkumatta paikallaan.

 

Kuukausi tulee taas kuun kierrosta, joka on noin 29,5 vrk. Vuorokausi koostuu kahdesta sanasta vuoro, joka on germaaninen lainasana ja tarkoitti alun perin yhtä matkaa tai yhtä perille vietävää kuormaa. Käsite liittyy kestikievarilaitokseen ja talonpoikien kyyditysvelvollisuuteen. Kun talonpoika lähti kuljettamaan virkamiestä, se oli hänen vuoronsa. Vuorokausi taas tarkoittaa yön ja päivän vaihtoa. Vuorokausi-sana ilmaantui Erik Schroderuksen sanakirjaan jo vuonna 1637.

 

Tiimalasin avulla voitiin

jo antiikin aikana mitata

lyhyitä tuokioita, mutta

kovin tarkkaa ajan

mittaaminen sen

avulla ei ollut.

 

Varhaisimmista ajanlaskujärjestelmistä

 

Näkymättömän ajan mittaamiseksi ihmiskunta on kehittänyt monia erilaisia ajanlaskujärjestelmiä. Vanhimmat ajanlaskujärjestelmät ovat perustuneet vuoteen. Sen pituus ei ole aina ollut sama. Tutkijoiden mukaan ns. myöhemmällä liitukaudella maa pyöri nykyistä huomattavasti nopeammin akselinsa ympäri. Niinpä vuodessa oli tuolloin vain 370,3 vuorokautta. Kambrisella kaudella, noin 600 miljoonaa vuotta sitten vuosi kesti kokonaista 425 vuorokautta. Jos ihminen olisi tuolloin ollut jo olemassa, nykypäivän 50-vuotias olisi ollut vasta 42,9 vuotta vanha.

 

Vanhin ajanlaskujärjestelmä on perustunut kuunkiertoon. Kuukuukauden keskimääräinen pituus on 29,53059 vuorokautta. 12 kuukuukauden pituus on noin 354 3/8 vuorokautta. Sovittamalla ajoittain väliin karkauspäiviä tai karkauskuukausia saatiin kuuvuosi kiinteäksi. Islamilainen kalenteri perustuu vieläkin kuuvuoteen.

 

Entisaikaan ajanlasku meillä Suomessa oli melko summittaista. Agraariyhteiskunnassa ei kuitenkaan tarvittu kovin suurta tarkkuutta viljelystöiden ajoittamisessa. Vuoden kulku rytmitettiin aluksi pakanallisten, myöhemmin kristillisiksi muuttuneiden juhlien, joulun, pääsiäisen ja juhannuksen tai kekrin avulla. Satunnaisesti ajoituksessa voitiin käyttää erilaisia paikallisia merkkitapahtumia, kuten tulipaloja, merkkimiesten kuolemia, sadekesiä ja katovuosia tms. tapahtumien ajoittamisessa. Koska tarkkoja kelloja ei ollut, vuorokauden ajankohta voitiin ilmaista esimerkiksi ilmaisulla kukonlaulun aikaan, saunanpanon päivissä (noin klo 18) tai kointähden aikaan.

 

Tavalliset seinäkellot dominoivat

huomaamattomasti itse kunkin arkipäivän rutiineja.

 

Muinaissuomalaisessa yhteiskunnassa ajanlasku perustui kuun vaiheiden seuraamiseen. Koska kuuvuosi ei ollut pituudeltaan lähelläkään aurinkovuoden 365 vuorokautta, aukot pyrittiin täyttämään kaksoiskuukausilla. Meillä oli käytössä mm. pieni ja suuri talvikuu, joista toinen voitiin tarvittaessa ottaa käyttöön. Aurinko- ja kuuvuoden ero pyrittiin paikkaamaan myös lisäämällä vuoden loppuun 12 päivän jakoaika, joka oli maahisten ja kuolleiden valta-aikaa, se oli yleistä epävarmuuden kautta, jonka aikana onnettomuudet olivat hyvin mahdollisia. Niinpä jakoaikana pyrittiin pysyttelemään sisällä kodin seinien suojassa.

 

Kalenterimme varhaisvaiheet

 

Vanhimmat kalenterit ovat Egyptistä ja Babyloniasta. Egyptiläisten ajanlasku oli jo vuosituhansia sitten hyvin kehittynyt. He käyttivät 365 vuorokauden mittaista aurinkovuotta, joka jaettiin 12 kuukauteen, joissa kussakin oli 30 vuorokautta. Babylonialaiset käyttivät taas 354 vuorokauden mittaista kuuvuotta ja lisäsivät kahden tai kolmen kuuvuoden kuluttua kalenteriinsa karkauskuukauden. Kiinalaisilla oli jo 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua käytössä kaksi ajanlaskua: aurinkovuoteen ja kuuvuoteen perustuvat. Vaikka he tunsivat aurinkovuoden pituuden 365 vuorokautta melko tarkkaan, he käyttivät kuitenkin jokapäiväisessä elämässään kuuvuotta sen puutteista ja epätarkkuudesta huolimatta.

 

Vanha taskunauris oli talonpojan

statusväline 1800-luvulla.

 

Nykyisin länsimaissa käytössä oleva kalenteri perustuu ikivanhaan roomalaiseen kalenteriin ja siihen aikojen kuluessa tehtyihin parannuksiin. Vanha roomalainen kalenteri olikin varsin epätarkka, mikä johtui siitä, että Rooman papit lisäilivät mielivaltaisesti karkausvuosia siihen omien tarpeittensa mukaan. Niinpä Caius Julius Caesar palkkasi egyptiläisen astronomin Sosigeneen uudistamaan kalenteria. Hän loi aurinkovuoteen perustuvan uuden kalenterin, joka otettiin käyttöön 1.1.46 eKr. juliaanisen kalenterin nimellä. Se sai nimensä Ceasarin Julius-nimestä. Siinä vuoden pituus oli 365 1/4 vuorokautta. Joka neljäs vuosi lisättiin kuitenkin karkauspäivä helmikuun 24. päivän kohdalle. Tuon kalenterin perintönä monissa Euroopan maissa kuukausien nimet juontuvat latinan kielestä. Heinäkuu sai nimensä Caesarin Julius-nimestä. Keisari Augustus taas jätti nimensä elokuulle.

 

Kuukausien ja viikon alkuperästä

 

Vuoden alkupuolen kuukausien nimet juontuvat germaanisissa ja romaanisissa kielissä Rooman jumalista ja loppupuolen kuukausien nimet taas latinan lukusanoista. Esimerkiksi september (syyskuu) tarkoittaa seitsemättä kuuta ja oktober (lokakuu) kahdeksatta kuuta. Nimet ovat nykykäsityksen mukaan harhaanjohtavia, mikä selittyy kuitenkin sillä, että vanhassa roomalaisessa kalenterissa uusi vuosi alkoi 1. maaliskuuta. Caesarin toimeenpanemassa uudistuksessa juliaanisessa kalenterissa vuoden alku siirrettiin maaliskuusta tammikuun alkuun. Jotta kalenteri olisi saatu rukattua kerralla kuntoon, vuoden pituus oli tuolloin kokonaista 445 vuorokautta.

 

Seitsenpäiväinen viikko juontuu taas vanhasta babylonialaisesta kalenterista. Babylonialaisilla kuukuukausi käsitti neljä seitsemänpäiväistä viikkoa, josta viimeinen päivä oli lepopäivä. Juutalaiset omaksuivat järjestelmän myöhemmin uskontoonsa. Vanhan Testamentin mukaanhan Jumala loi maailman seitsemässä päivässä ja sunnuntaina hän lepäsi. Kun katolinen kirkko omaksui juutalaisen seitsenpäiväisen viikon, eri puolilla Eurooppaa vallinneet kirjavat käytännöt, joissa viikko saattoi olla jopa 10 päivää, jäivät pois.

 

Gregoriaaninen kalenteri yleistyy

 

Eri maiden muinaiset, usein melko kirjavat kalenterikäytännöt ja epätarkka juliaaninen kalenteri säilyivät Euroopassa pitkälle keskiaikaan. Katolisen kirkon määräyksestä vuoden alku siirtyi lopullisesti maaliskuun 1. päivästä tammikuun 1. päivään vasta vuonna 1224. Siitä pitäen länsimaissa uutta vuotta on vietetty joulukuun viimeisen päivän ja tammikuun ensimmäisen päivän välisenä yönä kello 24.00. Vanhan juliaanisen kalenterin vuosi oli kuitenkin 11 minuuttia 14 sekuntia ns. luonnonvuotta lyhyempi. 128 vuoden aikana juliaaninen kalenteri oli vuorokauden edellä ns. luonnonvuotta. Katolinen kirkko päätti paavi Gregorius XIII:n toimesta vuosina 1545 - 1563 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa uudistaa ajanlaskun ja siinä olevat virheet päätettiin korjata kerralla. Niinpä kun ihmiset panivat lokakuun 4. päivän iltana vuonna 1582 nukkumaan, he heräsivät uuden kalenterin mukaan vasta lokakuun 15. päivän aamuna. Lienee ollut huonounisilla todella pitkä yö.

 

Uusi kalenteri yleistyi hyvin hitaasti. Se otettiin käyttöön ensimmäisenä katolisissa maissa. Sen sijaan protestantit vastustivat uudistusta sitkeästi, sillä siihen uskottiin liittyvän katolisen kirkon valtapyrkimyksiä. Tanskassa gregoriaaniseen kalenteriin siirryttiin 1700 ja Iso-Britanniassa 1752. Ruotsi-Suomessa gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön vasta 1753. Virallisesti siihen siirryttiin 1.3.1753, jolloin helmikuuhun laskettiin vain 17 päivää. Käyttöönottoa edeltänyttä aikaa kutsuttiin pitkään vanhaksi luvuksi ja uudistuksessa alkanutta aikaa uudeksi luvuksi.

 

Taskukalenterit pitävät nykyisin meidän

jokapäiväiset rientomme järjestyksessä.

 

Nykyisin käytössä oleva gregoriaaninen kalenteri on levinnyt sittemmin eri puolille maailmaa ja syrjäyttänyt monet muut kalenterit, mm. Itä-Euroopassa. Bulgaria omaksui sen vuonna 1916 ja Neuvosto-Venäjällä tämä kalenteri otettiin käyttöön vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen 1918. Kreikassa gregoriaaninen kalenteri hyväksyttiin vasta 1924 ja Turkissa 1927. Kiinassa se omaksuttiin vasta vuonna 1929.

 

Ajanlaskujärjestelmille on ollut välttämätöntä myös niiden lähtökohdan määrääminen. Antiikin kulttuureissa ajanlasku laskettiin jonkin suuren tapahtuman tai hallitsijan mukaan. Niihin liittyi kuitenkin monia ongelmia ja epätarkkuuksia. Roomalaiset laskivat ajanlaskunsa kaupunkinsa perustamisesta (ab urbe condita), joka oli 21.4.753 eKr. Kreikassa aikaa laskettiin aluksi hallitsijoiden mukaan, kunnes olympialaisten alkaminen vuonna 776 eKr. loi uuden ajanlaskun perustan. Tuosta vuodesta lähtien laskettiin ajan kulumista neljän vuoden mittaisina olympiadeina.

 

Nollavuoden ongelma

 

Nykyisin länsimaissa käytössä oleva ajanlasku alkaa Kristuksen syntymästä. Käytännön loi 500-luvun alussa elänyt skyyttalainen munkki Dionysos Exiguus, jonka laskutaidossa ei tainnut olla hurraamista. Hän ilmoitti vuonna 525 Jeesuksen syntyneen 25. joulukuuta vuonna 1 ja laski pääsiäisen ajankohdan seuraavaksi 19 vuodeksi. Dionysos-munkki teki kuitenkin muutamia kohtalokkaita virheitä laskemalla Kristuksen syntymän kolme (eräissä lähteissä kuusi) vuotta liian myöhäiseen ajankohtaan. Tosiasiassa Jeesuksen syntymästä tulee nyt (2002) siis kuluneeksi vasta joko 1999 tai 1996 vuotta. Puutteista ja virheistä huolimatta Englannin kirkko otti 600-luvulla historioitsija Bedan suosituksesta käyttöön tämän dionyysiseksi kutsutun ajanlaskun.

 

Utendum est aetate, cito pede labitur aetas. =

Ajasta on otettava vaarin, se karkaa pois nopein askelin.

 

Mainio ajanlaskujärjestelmämme perustuu siis itse asiassa höperön munkin laskuvirheisiin, jotka sinisilmäinen historioitsija Beda, luku- ja kirjoitustaidoton keisari Kaarle Suuri ja suurpiirteinen katolinen kirkko yhteisvoimin siunasivat. Aikojen saatossa muotoutunut ajanlaskujärjestelmämme on kuin rautalangalla ja muilla tilapäistarvikkeilla paikattu höyryveturi, joka vioistaan ja puutteistaan huolimatta jyskyttää voimallisesti eteenpäin vielä tällä uudella vuosituhannella.

 

 Reijo Heikkinen

8.12.2006

 

Lähteet

Carcopino Jérome, Sellaista oli elämän keisarien Roomassa. Kuuluisa kuvaus elämästä toisella vuosisadalla. Juva 1981.

Grönblom Rolf, Egyptiin matkaavan kulttuuriopas. Juva 1990.

Meri Veijo, Sanojen synty. Jyväskylä 2002.

Oja Heikki, Aikakirja. Keuruu 2000.

Whitrow G. J. , Ajan lyhyt historia. Ajankäsitykset esihistoriasta meidän päiviimme. Suom. Anto Leikola. FälthHässler 1999

 

Verkkolähteet, joissa aiheesta laajemmin

(käytetty 8.12.2006)

 

http://www.ajasto.fi/ajastaika/2006-1/Maailmanluomisesta%20alkaa%20juutalainen%20ajanlasku

 

http://www.astro.utu.fi/edu/kurssit/ttpk1/ttpkI/19Ajanlasku.html

 

http://www.astro.utu.fi/zubi/time/calend.htm

 

http://www.edu.lieto.fi/avoin/vanhalinna/italansi2.htm

 

http://www.erm.ee/vanast/pysi/finpages/krono.html

 

http://www.katajala.net/viikinkiaika/ajanlasku/roomalainen_kalenteri.html

 

http://www.katajala.net/viikinkiaika/ajanlasku/kalenterit.html

 

http://www.katajala.net/viikinkiaika/ajanlasku/suomalainen_kalenteri.html

 

http://www.kellomuseo.fi/AjanlaskuMenneisyydessaJa.htm

 

http://kotisivu.suomi.net/markku.nykanen/kale.html

 

http://www.melankolia.net/verkkomaailma/index.ph?pagename=Ajanlasku

 

http://www.myrri.fi/Teologia/Ajanlasku.html

 

http://www.otavanoppimateriaalit.net/aineisto/lahdeaineisto/tasavaltalainen_ajanlasku.htm

 

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/alma_kal.html

 

http://www.tieteenkuvalehti.com/Crosslink.jsp?d=195&a=1219&id=7346_2

 

http://www.tkukoulu.fi/tiimalasi/aikakasitys.html

 

http://www.ursa.fi/kosmos/a/ajanlasku.html

 

http://www.ursa.fi/yhd/komeetta/Palviainen.htm

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ajanlasku

 

http://de.wikipedia.org/wiki/Beda_Venerabilis

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Beda_Venerabilis

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Gregoriaaninen_kalenteri

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalenteri