Oulujärvi maisemaesteettisenä kohteena

 

 

 

K

 

irjailija F.R Sillanpää sanoi aikoinaan: “Järvi on maiseman silmä”. Siinä hän oli harvinaisen oikeassa. Järviluonto on oleellinen osa suomalaista maisemaa. Tuhannet kauniit järvemme ovat itse asiassa luontomme kruununjalokiviä, joista meidän tulisi olla ylpeitä. Paradoksaalisesti me suomalaiset olemme kuitenkin järviemme kauneudelle melko sokeita. Vasta kun joku tirolilainen nahkahousu äytyy ylistämään iltaruskossa hohtavaa järven selkää tai kun purukumia jauhava jenkki kehuu heleitä hiekkarantojamme, vasta silloin me huomaamme kotijärvemme luonnonkauden, sen väikkyvät vedet tai avarien jääkenttien lumouksen.

Ihmisen kyky nähdä luonnonkauneutta on pitkällisen kehityksen tulosta. Jo kivikauden mies kykeni maisemaestetisointiin, mutta vain jos hän oli saanut muut tarpeensa, erityisesti nälän tyydytettyä. Silloin häneltä saattoi hellitä muutama ajatus ja huomio ympäröivälle luonnonkauneudelle: veden väikkeelle rantamilla tai laskevan auringon purppuralle.

 


Ukkonen nousee Kuusirannalla. Kuva: RH.

 

Nykyisen maisemaestetiikan juuret ovat romantiikan kaudessa viime vuosisadan alkupuolella. Tuolloin yleistyneessä ajattelutavassa luontoa ei katsottu enää pelkän aineellisen hyödyn näkökulmasta vaan itseisarvona. Vähitellen koskematon, ihmiskädeltä säästynyt villi luonto on noussut arvoonsa, varsinkin tupaten täyteen asutussa keskisessä Euroopassa. Kesti kuitenkin aina 1970‑luvulle asti ennen kuin alkuperäistä, koskematonta luontoa ryhdyttiin meillä Suomessa suuremmassa määrin arvostamaan. Järviluonnon arvostus on vielä myöhäsyntyisempää.

Suomen neljänneksi suurin järvi, Oulujärvi on säilyttänyt näihin päiviin asti yksinäisen, hieman surumielisen erämaajärven leimansa. Kovin hyvin sen maisemakohteita ei tunneta, sillä satunnaiset kulkijat eivät ole osanneet hakeutua sen rantamille. Suomessa on julkaistu lukuisia järviaiheisia kuvateoksia, mutta perin harvoin kotijärvemme on päässyt niiden sivuille. Kun edesmennyt ansiokas valokuvaaja, suomalaisen maiseman taitava ikuistaja Matti A. Pitkänen laati 1960-luvun lopulla kuvateosta Suomalainen järvi saivat Saimaa, Päijänne ja Inarinjärvikin sen sivuilla runsaasti palstatilaa, mutta Oulujärvi jäi mopen osalle. Pitkänen kelpuutti teokseensa vain kuvan Paltaniemen laakeista lietteistä. Näin on käynyt monen muukin kuvateoksen kohdalla: vain harva eteläsuomalainen luontokuvaaja on vaivautunut Oulujärven rantamille ja vesiaavoille.

Valitettavasti näyttää myös siltä, että huomattava osa kainuulaisista on Oulujärven luonnonkauden suhteen maisemasokeita. Järvi kun on niin tuttu, ettei sen ainutlaatuisia maisemapiirteitä osata arvostaa. Mutta voi se olla tuntematonkin. Tiedän mm. monia kajaanilaisia, joille koko järvi on lähes tuntematon eikä se heitä juuri kiinnostakaan. Vaikka itse olen ollut Oulujärveen retkussa koko Kainuussa asumiseni ajan, en väkisin yritä tyrkyttää sitä kenellekään. Periaatteeni on ollut, että jokainen tutustukoon siihen oma-aloitteisesti ja löytäköön omatoimisesti sen salaisuudet ja luonnonkauneuden.

 

Vasta kun siihen vapaaehtoisesti tutustuu, huomaa mitä kaikkea avara Oulujärvi voi tarjota: kukkurami­toin järviluonnon kauneutta aistit avoimena kulkeville vaihtelevine rantoineen, erikoisine saarineen ja suurine selkineen.

Oulujärven luonnonmaiseman yleisilme on hyvin vaihteleva varsinkin kesäisin. Lyhyen ajan sisällä järvi saattaa näyttää useita ilmeitä. Järven vaihtelevan luonteen huomasi aikoinaan jo runoilija Eino Leino, joka on kuvannut Oulujärveä monissa runoissaan ja teoksissaan. Hän ei ollut sokea kotijärvensä luonnonkauneudelle. Sen monimuotoisuus tuli hänelle jo poikavuosina tutuksi. Järvi näyttäytyy hänen teoksissaan milloin leppeinä lahdelmina milloin taas myrskyävänä pedon kitana. Kesäkuussa 1892 ollessaan vasta 13-vuotias, hän pohdiskeli kotijärvensä moninaisia kasvonpiirteitä näin:

“Oi kotimaisema, milloin sinä olet kaunein? Silloinko kun tyynenä lepää lahdelma, tyynenä koko tuo mahtava Oulujärvi ja kirkas on taivas. Ja aurinko luo iltapilvien välistä heleän loisteen vastarannan korkealle kuusikolle. Ja tuolta lahden perältä vanha mylly harmaine seinineen kuvautuu veteen. Eikä mikään häiritse, mutta häiritseepäs. Vene viiltää lahden pintaa, ja tervainen laita peilailee veden kalvossa. Ukko istuu perässä ja huopaa, ja akka soutaa hyvin nopeilla vedoilla: tuo kaikki on niin perinpohjaisen kodikasta. Silloin nautin minä tuosta tyynestä rauhasta, tuosta kesän kukoistuksesta, jolta puuttuu kuumien maiden huumaavia tuoksuja. Silloin kävelen tuonne laiturin nokkaan ja unelmoin.

Vai silloinko se olisi kauniimpi, kun tummana nousee lännen taivaalta ukkospilvi ja peittää helteisen auringon. Vielä on kaikki tyyntä, mutta tommoista salaperäistä, pelottavaa. Hiljalleen nousee pilvenlonka ja tekee koko lahdelman niin tumman ja jylhän näköiseksi kuin asuisi sen povessa vaino ja kuolema. Ja lehti ei liiku, koko luonto odottaa. Maa ja meri vartoavat kolmatta mahtavinta elementtiä. Silloin mietin minä armaan maani kohtaloa. Rintani paisuu, suoneni sykkii, jo välähti säihkyvä salama...

Mutta syysyönä tumma on taivas ja tähtöset loistaa ja kuuhut kumottaa. Tuolta se paistaa lahden perältä, hongikon välistä. Sieltä se valaisee tuon tumman hyisen usvan, joka leijaa veden päällä, sieltä se valaisee nienten kärjet ja vaihtelee valo ja varjo. Ja tummaan yöhön häviää lahdelman suu. Mutta äkkiä välähtää tähdenlento, joka hetkeksi halkaisee öisen pimeyden näyttäen, että sielläkin eleilee valon valta.”

Voin myös omakohtaisten kokemusteni ja järviretkieni perustella vahvistaa tuon suuren järven moni-ilmeisyyden. Voimakkaimmin mieleeni on jäänyt eräs kokemus muutama kesä sitten Oulujärven Koutalahden rantamilla. Vajaan tunnin aikana järvi näytti moninaiset ilmeensä. Oli hautovan kuuma keskikesän päivä. Koko avara selkä lepäsi lähes tyynenä, vain muutama vaisu aalto läiski laiskana rantakallioon. Sään puolesta oli tulossa loistava retkipäivä ja mukulat kiljahtelivat innoissaan, kun tiedossa oli pääsy Ärjän heleille hietikoille.

Mutta silloin ilmaantui äkeä kuokkavieras keskelle hellepäivää: Vuolijoen suunnalta kohosi mustanpuhuva, koko läntisen taivaan täyttävä järeä pilvimassa, joka nopeasti saartoi koko Ärjänsaaren ja työntyi voimalla kohti Toukansalmea ja Koutalahden pohjukkaa. Hetkessä tuuli yltyi navakaksi ja sai veden pinnan kuohupäihin. Lehtosen suunnalla jo satoi ja pian tuo yksinäinen pajukkoluoto hävisi kaiken peittävään kaatosateeseen. Samassa ukkosmyrsky nousi täyteen voimaansa. Koko Ärjänselkä paloi valkoisina kuohupäinä. Ne muodostivat jyrkän kontrastin mustanpuhuvia, synkkiä ukkospilviä vasten. Luonnonvoimat näyttivät mahtinsa selällä aaltojen keskellä poukkoileville moottoriveneille, jotka koettivat kuohujen keskellä päästä suojaan Koutalahden satamaan. Hetkessä koko Ärjä vaaleine hiekkatörmineen hävisi päällekarkaavaan, kaiken peittävään kaatosateeseen. Näky oli samalla sekä pelottava että lumoava.

 

 


Kenties vastaavasta maisemasta kumpusivat nuoren kirjailijan mietteet. Kuva: RH.

 

Salamat leimahtelivat ja ukkosen jylinä moukaroi Lautavaaran kallioita. Iso vesiaava kiehui valkoisia kuohupäitä, jotka vimmoissaan syöksyivät vasten aallonmurtajaa. Venesatamassa touvit ulvoivat ja veneet ryntäilivät laiturin pilttuissa edestakaisin. Ärjä ärjyi raivoissaan ja näytti koko mykistävän mahtinsa rannan katsojille, mutta erityisesti niille muutamalle onnettomalle moottoriveneille, jotka olivat jääneet myrskyn armoille ja orpoina kamppailivat aaltojen keskellä. Salamat välähtelivät kuin suunnattomat valkoiset ruoskan sivallukset valaisten hetkessä tummenneen taivaan. Mahtava, mykistävä ja ihmissielun syövereistä atavistiset pelot esiin nostattava luonnonnäytelmä ja vain kymmenisen minuuttia aikaisemmin maisema oli huokunut leppeätä hellepäivän rauhaa.

Myllerrystä kesti puolisen tuntia: onnekkaasti aaltojen armoilla olleet veneet pääsivät viimein sataman suojiin. Ja siinä samassa mustat pilvet katosivat Paltaselän suuntaan ja Lautavaaran taakse ja ukkosen möyke vaimeni vähitellen. Kohta jo hehkuva aurinko sukelsi näkyviin pilvien takaa ja järvi kilotti kuin sula hopea. Rantakivet höyrysivät ja syöntipäällä olevat kalaparvet ponnahtelivat vedenkalvossa. Äsken kuohuvana ollut järven pinta laantui, vain muutama jälkijättöinen aalto kuohahti rantakiviin. Lehtosen saari, joka vain hetkeä aikaisemmin oli vaikuttanut niin orvolta mustan myrskyn kourissa, keikisteli nyt pirteänä keskellä huikaisevaa auringon paistetta. Aallot kävivät yhä uneliaimmaksi ja eipä aikaakaan, kun koko järven pinta levisi jälleen rasvatyynenä.

Oulujärvellä on myös monia maisematyyppejä, joten se voi tarjota jokaiselle jotain. Paltaselkä tarjoaa lukuisine saarineen ja luotoineen ihanteellisimmin Runebergin ja Topeliuksen iskostamat klassisen järvimaiseman elementit. Paltaselän lukuisten luotojen ja myhkyrä saarten joukossa on myös muhkeita kallioluotoja, joilla kasvaa vain muutama männynkäkkärä. Melalahden suunnalla saarten ja rantamien kasvillisuus on paikoin lehtomainen. Matalissa lahdelmissa leviävät laajat lummekentät, jotka heinäkuun puolivälin jälkeen ovat täynnä pohjalumpeen suuria valkoisia kukkia.

 

 


Jälkiä Ärjän rannalla. Kuva: R.H.

 

Vyöryvät törmät ovat Oulujärven maiseman erikoisin piirre. Vastaavaa ei juuri muualta ainakaan yhtä laajassa mitassa löydy. Hiekkatörmät ovat viimeisen jääkauden jälkeensä jättämiä muodostelmia, entisiä jokiuomia, joiden pohjaan sora ja hiekka vuosisatojen kuluessa sedimentoitui ja kun parikilometrinen jääpatja viimein suli pois jäljelle jäivät korkeimmillaan yli 20 metriset hiekkaharjanteet, palteet, joista Paltamo ja Paltaniemi ovat saaneet nimensä. Vielä 1950‑luvun alkupuolelle asti hiekkatörmät siinsivät etäälle hyvin vaaleina, vaaleampina kuin nyt, sillä törmien vyöryminen oli vedenkorkeuden vaihteluiden vuoksi kiivaampaa. Järven säännöstelyn aloittamisen jälkeen törmien vyöryminen väheni ja nykyisin monia hiekkatörmiä, mm. Paltaniemellä peittää jo sankka vesaikko. Vyöryminen jatkuu entiseen tahtiin ainakin Sivolanniemessä, Ärjässä ja Kuostossa.

 

 


Tyynenä päilyy Hautakaarteen ulapat. Taustalla Ärjän uhkeat törmät. Kuva: R.H.

 

Korkeilta hiekkatörmiltä avartuvat maisemat ovat luku sinänsä. Törmän rintuuksella kasvavan hongan suunnattomalla juurakolla istuen voi ihailla avaraa vesiselkää ja sen kohteita ja nauttia huikaisevasta avaruuden tunnusta. Hautovan helteisinä kesäpäivinä Ärjän törmät voivat olla niin kuumia, ettei hiekassa voi juuri liikkua varpaitaan polttamatta. Ärjänsaaren ohella hiekkatörmiä löytyy Sivolanniemestä ja Manamansalosta.

Törmien vyöryminen on synnyttänyt eri puolille Oulujärveä myös poikkeuksellisen runsaasti heleitä hiekkarantoja mm. Vaalan Säräisniemelle, Manansaloon ja Kuostonsaareen sekä Vuottolahteen. Ne ovat yleensä pitkiä hietakaartoja, joita tyrskyt ovat viruttaneet rannan ja sen läheisyydessä olevan pohjan maanlaadusta ja jota järven aallot ovat sitten vuosien aikana työntäneet ylemmäksi. Hietakaartoja on Oulujärvellä yleensä sellaisissa paikoissa, joissa aallokko voi voimakkaimmin iskeä rantaa vastaan.

 

 


Säipän rantoja. Kuva: R.H.

 

Heleiden hietarantojen lisäksi Oulujärvellä on runsaasti karuja kivikkorantoja, jotka saattavat ulkopuolisten silmissä vaikuttaa jopa luotaantyöntäviltä, mutta joilla on kuitenkin oma merkityksensä järven maisemassa. Niitäkin ilottomampia ovat kolkot rämerannat, joita toki löytyy Oulujärveltä runsaasti. Perin harvoin niille kukaan eksyy, mutta linnuille ja muille eläimille ne tarjoavat oivia suojapaikkoja. Runsaasti on myös matalia luhtarantoja, joissa vesilinnut viihtvät.

Oulujärven leimallisena piirteenä on sen avaruus. Jos Paltaselän suunnalta on löydettävissä klassisen järvimaiseman puhtaimmat piirteet, antavat avarat Ärjän‑ ja Niskanselät aivan toisenlaisen vaikutelman: ne ovat autiudessaan hyvin merellisiä. Ärjänselällä, Suomen suurimmalla sisävesilakeudella maisema on pelkistetty: se muodostuu vain kahdesta elementistä, avarasta horisonttiin katoavasta vesilakeudesta ja sen yllä kaartuvasta taivaankannesta.

Monesta kulkijasta tällainen maisema voi vaikuttaa yksitoikkoiselta, jopa rumalta, jollaisena sitä piti Ilmari Kiantokin, joka oli toisenlaisten maisemaelementtien ihailija. Ärjänselän huikaisevuutta ymmärtää ja sen maisema‑arvoja arvostaa vain ulkosaariston tai Oulujärven rantamien kasvatti. Oulujärven Ärjän‑ ja Niskanselät eivät ole toki vailla yksityiskohtia: siellä täällä on yksinäisiä lintukareja, joilta pesimäaikaan kuuluu lokkien ja tiirojen taukoamaton kirkuna tai autioita saraheinäisiä luotoja tai lepikkosaaria, joissa sankat hyttysparvet pitävät kisojaan. Ja järven selällä keikkuu siellä täällä muutama yksinäinen kalastajavene tai horisontissa jyskyttää hiljakseen troolaripari.

 

 


Aurinko painuu mailleen Paltaselän taa. Kuva: RH.

 

Talvisin Oulujärvi on aivan toisenlainen. Sen hohtavat jääkentät ja etäisyyteen katoava horisontti synnyttävät vaeltajassa valtavan autiuden tunnun. Viimassa ja tuulessa jääkentillä eivät liiku muut kuin satunnaiset kalastajat. Ärjän ja Niskan jääkentillä heitäkin näkee nykyisin harvemmin. Sen sijaan Paltaselän poikki on jo kymmenkunta vuotta kulkenut jäätie, jonka avulla myös sunnuntaihiihtäjät ovat päässeet vaivattomasti nauttimaan jääkenttien lumouksesta. Myöskään Paltaselän suunnalla tungosta ei ole tarvinnut vielä pelätä.

 

 


Paltasalmen sula. Siihen ilmaantuvat ensimmäiset vesilinnut Oulujärvellä. Kuva: RH.

 

Toivottavasti oheiset valokuvat tekevät järveämme tunnetuksi myös niiden keskuudessa, jotka eivät sitä juuri tunne. Oulujärven maisemaestetisointi kannattaa: se ei maksa mitään, kuka tahansa voi sitä harrastaa eikä se turmele luontoa. Jatkuvasti huomaa järvessä yhä uusia piirteitä, valon ja veden leikkiä, jota ei aikaisemmin ole huomannut. Kummasti Oulujärvi lääkitsee maisemineen sielua ja palkitsee mieltä.

 

Reijo Heikkinen

 

 23.10.2003