Eino Leino kotijärvestään 15.6.1892

KOTIMAISEMA

 

Oi kotimaisema, milloin sinä olet kaunein? Silloinko kun tyynenä lepää lahdelma, tyynenä koko tuo mahtava Oulujärvi ja kirkas on taivas. Ja aurinko luo iltapilvien välistä heleän loisteen vastarannan korkealle kuusikolle. Ja tuolta lahden perältä vanha mylly harmaine seinineen kuvautuu veteen. Eikä mikään häiritse... Mutta Häiritseepäs. Vene viiltää lahden pintaa, ja tervainen laita peilailee veden kalvossa. Ukko istuu perässä ja huopaa, ja akka soutaa hyvin nopeilla vedoilla: tuo kaikki on niin perinpohjaisen kodikasta. Silloin nautin minä tuosta tyynestä rauhasta, tuosta kesän kukoistuksesta, jolta puuttuu kuumien maiden huumaavia tuoksuja. Silloin kävelen tuonne laiturin nokkaan ja unelmoin...

Eino Leinon kotimaisemaVai silloinko se olisi kauniimpi, kun tummana nousee lännen taivalta ukkospilvi ja peittää helteisen auringon. Vielä on kaikki tyyntä, mutta tommoista salaperäistä, pelottavaa. Hiljalleen nousee pilvenlonka ja tekee koko lahdelman niin tumman ja jylhän näköiseksi kuin asuisi sen povessa vaino ja kuolema. Ja lehti ei liiku, koko luonto odottaa. Maa ja meri vartoavat kolmatta mahtavinta elementtiä... Silloin mietin minä armaan maani kohtaloa. Rintani paisuu, suoneni tykkii-- - jo välähti säihkyvä salama --

Mutta syysyönä tumma on taivas ja tähtöset loistaa ja kuuhut kumottaa. Tuolta se paistaa lahden perältä, hongikon välistä. Sieltä se valaisee tuon tumman hyisen usvan, joka leijaa veden päällä, sieltä se valaisee nienten kärjet ja vaihtelee valo ja varjo. Ja tummaan yöhön häviää lahdelman suu... Mutta äkkiä välähtää tähdenlento, joka hetkeksi halkaisee öisen pimeyden näyttäen, että sielläkin on eleillä valon valta... Silloin kutistuu koko sydämeni kokoon näkymättömästä, salaperäisestä tuskasta. Ja sieluni täyttää ristiriitaiset aatteet. Näinkö tämä loppui ? - Näin - Ei -- Milloinka se on kaunein? Ei milloinkaan. Mutta minä tahdon pois tästä rauhanlahdelmasta, kauas pois. Minä tahdon kuulla kosken pauhua, jonka kaiusta vuoret vapisee. Minä tahdon nähdä salamain säihkyvän yli taivaan kannen Ja vaahtona pärskyköön pohjiaan myöten valtava meri, ei koko maapallon meret ja silloin laulan minä itse sydämeni säveltä.

 

Hövelö 15.6.1892

Paluu pääsivulleSeuraavaan juttuun


Reijo Heikkinen

08.09.2003