Kainuun lukko - 
Kajaanin linnan vaiheita

 

Teksti ja kuvitus

 Reijo Heikkinen

 

 

 

Alkukesän vehreyttä Kajaanin linnan raunioilla.

Kuva: Reijo Heikkinen, myöh. RH.

 

 

Kajaanin linnan rakentaminen

 

Kajaanin vanhin ja tunnetuin nähtävyys on Kajaanin linna. Sen ajan patinoimat rauniot kertovat karulla tavallaan seudun melskeisistä varhaisvaiheista. Kun savolaiset uudisasukkaat saapuivat Oulujärven seudulle 1500-luvun puolivälin jälkeen, he joutuivat toistuvasti rajantakaisten rapparien hyökkäysten kohteeksi. Turvatakseen heiveröisen Oulujärven erämaan uudisasutuksen Ruotsin keskushallitus lähetti alueelle sotilaita ja ryhtyi rakentamaan seudulle myös linnoitusta.

 

Linnan rakentamista suunnitellaan

 

Rappasotien kauhuissa Oulujärven erämaan piilopirteissä lymyileville talonpojille kävi selväksi, että seudulle oli välttämättä saatava riittävästi sotaväkeä ja kunnon varustus väestön turvaksi. Syksyllä 1597 Kaarle-herttua määräsi, että Oulujärven ympäristö oli asutettava uudestaan. Noihin aikoihin Kaarle IX suunnitteli myös sotaretkeä Pohjois-Venäjälle ja Jäämeren rannikolle saadakseen Arkangelin kaupan valvontaansa. Lisäksi hän halusi rauhoittaa itärajan, joka oli joutunut raskaimmin kärsimään sodan tuhoista.

 

Kainuu oli 1600-luvun alussa pääasiassa kirveen koskematonta

erämaata, jossa metsänriistaa oli runsaasti. Kuva: RH

 

Kainuussa Kajaanin linnan henkisenä isänä on yleisesti pidetty Kajaanin pitäjästä kotoisin ollutta Klemetti Eerikinpoika -nimistä talonpoikaisjohtajaa. Hänen tiedetään asuneen mm. Kuluntalahdessa. Rappasotien aikana Klemetti Eerikinpoika oli kohonnut taitojen vuoksi seudun talonpoikien kiistattomaksi johtomieheksi. Hänen soturin maineensa oli kiirinyt myös Ruotsiin. Kuningas Kaarle IX kutsui Klemetti Eerikinpojan Tukholmaan antamaan selvityksen rajaseudun oloista. Tukholman tapaamisen yhteydessä Eerikinpoika toivoi, että Oulujärven pitäjään rakennettaisiin linna, joka suojaisi seudun talonpoikia vainolaisen hyökkäyksiltä.

 

Rakennustyöt alkavat

 

Kajaanin linnan rakentaminen aloitettiin ilmeisesti syksyllä 1604, jolloin Vuohenkikosken yläpuolella olevaa luotoa ryhdyttiin vahvistamaan. Samanaikaisesti ryhdyttiin kuninkaan määräyksestä rakentamaan myös Oulun linnaa. Kaarle IX määräsi Ruijan ja Jäämeren komissaarina aikaisemmin toimineen Iisak Behmin rakennustöiden johtajaksi. Vanhan tarinan mukaan uutta linnaa olisi aluksi ryhdytty rakentamaan Kajaaninjoen ylävesillä Rehjassa sijainneeseen Linnasaareen. Kun töistä ei tahtonut tulla siellä oikein mitään, linna päätettiin rakentaa Ämmänluodolle.

 

Perimätiedon mukaan Kajaanin linnan muurauksessa käytetty kalkki tuotiin Paltamon Melalahdesta Ämmäkosken alapuolella olevalle rannalle, jota on kutsuttu Kalkkisillaksi. Rakennustyöt pyrittiin tekemään salaa venäläisiltä. Työt edistyivät hitaasti, koska Oulujärven pitäjässä oli tuolloin vielä hyvin vähän väkeä. Rakentajia jouduttiin haalimaan pitkin laajaa Pohjanmaata aina Vähäkyröä myöten. Seudun talonpojat määrättiin työskentelemään Kajaanin linnan rakennustöissä kuusi päivää vuodessa. Päävastuun linnan muurauksista kantoi muurari Iisak Rasmuksenpoika, joka toukokuussa 1607 määrättiin rakennustöihin.

 

Arkkitehti Jacob Ahrenbergin näkemys Kajaanin linnasta

1890-luvulta. Näkymä on Ämmäkosken alapuolelta.

Kuva: Kainuun Museon kok.

 

Kajaanin linnan muurien ja tornien rakentamisessa tarvittiinkin hyvin runsaasti luonnonkiviä, joita talonpojat kuljettivat talvisin hevosten ja rekien avulla rakennuspaikalle. Kuningas kirjoitti myös Lapin voudille Henrik Pietarinpojalle, jotta tämä toimittaisi Oulujärven seudulle 100 poroa. Saadakseen riittävästi hyviä rakennuskiviä Iisak Behm rakennutti keväällä 1607 vielä suuren

proomun ja sen avulla kuljetettiin kalkkikiveä ja rakennuskiviä Melalahdesta linnan työmaalle.

 

Vaikka Kajaanin linna rakennettiin 1600-luvun alkupuolella, sitä voidaan pitää rakenteeltaan keskiaikaisena. Vahvat rundelit kertovat kuitenkin siitä, että muurien rakentamisessa tiedostettiin tykkitulen tuhovaikutukset. Helmikuussa 1610 käskynhaltija Iisak Behm erotettiin kuninkaan määräyksestä ja hänen tilalleen nimitettiin Hämeen linnan linnanpäällikkönä toiminut Eerik Hare. Hän tunsi tuon ajan linnoitusrakentamisen ja oli otteiltaan hyvin karski. Koska kunnon rakentajista oli ainainen puute, kuninkaan määräyksestä Pohjanmaalla pantiin toimeen yleinen väenotto, jotta rakennustöihin olisi saatu riittävästi miehiä. Värväreiden silmätikuiksi joutuivat nyt kaikki kuljeksivat miehenpuolet, mutta myös rengit, loiset ja jopa irtolaisetkin otettiin kiinni ja lähetettiin uurastamaan kaukaiseen erämaahan.

 

Kajaanin linnan rakentaminen vaikutti monin tavoin ympäröivän tienoon elämään. Vuohenkikosken etelärannan asukkaat hämmästelivät varmasti sitä touhua ja vilskettä, jonka linnan rakentaminen korpiseudulla aiheutti. Luodolle rakennettua siltaa myöten kuljetettiin linnatyömaalle ehtimiseen puutavaraa, kiviä ja kalkkia sekä kaikenlaisia muita rakentamisessa tarvittavia värkkejä. Linnan alapuolisella jokiosuudella vesiliikennekin vilkastui, kun rakennustarvikkeita rahdattiin Vuohenkikosken rantaan ja kuljetettiin sieltä hevospeleillä työmaalle.

 

Tiilten valmistamiseksi linnan läheisyyteen rakennettiin ns. tiililato. Koska kysymys oli sotilaallisesta kohteesta, pelkkä muurien ja tornien rakentaminen ei vielä riittänyt. Linnassa tarvittiin lisäksi aseita, tykkejä ja musketteja. Tykit kuljetettiin vaivalloisesti Vuohenkikoskelle. Sen sijaan musketteja voitiin valmistaa myös paikan päällä. Kajaanin linnassa työskenteli ajoittain Oulun ja Kajaanin linnan yhteinen pyssynperäntekijä Lauri Matinpoika.

 

 

Tällaisia musketteja oli käytössä myös Kajaanin linnassa.

Kuva: KOKY:n kok.

 

Linnan ensimmäinen vaihe valmistuu

 

Vuoden 1616 tienoilla Kajaanin linna oli jo asuttavassa kunnossa, joskaan sen asumisolot eivät tainneet olla kovin kehuttavat. Kesällä siellä oli helteillä miellyttävän viileätä keskellä kuohuvaa virtaa, mutta syksyllä ja talvella asuminen linnaluodolla oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Kosteuden ja kylmyyden vuoksi linnan uuneja jouduttiin lämmittämään jatkuvasti, jotta huoneissa olisi tarjennut.

 

Vuonna 1617 Ruotsi solmi Stolbovan rauhan Venäjän kanssa. Se vei ikään kuin olemassaolon oikeutuksen koko useiden vuosien aikana vaivalloisesti rakennetulta linnalta. Sitä ei tarvittu enää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Koska linna oli jo lähes valmis, rakennustyö päätettiin viedä loppuun.

 

Linnan rakennustöiden ensimmäinen vaihe saatiin viimein valmiiksi vuonna 1619. Kustaa II Aadolf lähetti linnanpäällikkö Eerik Harelle kirjeen, jossa hän määräsi Kajaanin linnan rakennustyöt lopetettaviksi. Linna katsottiin nyt puolustuskelpoiseksi. Sijaintinsa puolesta tuolloinen Kajaanin linna muistutti Olavinlinnaa, sillä molemmat varustukset olivat tärkeän vesireitin solmukohdassa, josta voitiin tehokkaasti valvoa vesiliikennettä. Saarella kohoava harmaakivilinna muistutti hieman nuolta, sillä se oli rakennettu kaakkois-luoteisuuntaisesti virran voimakasta vuolletta vastaan.

 

Arkkitehti Jacob Ahrenbergin näkemys Kajaanin linnasta

1890-luvulta. Kuvassa Kajaanin linna Kajaaninjoen eteläpuolelta

nähtynä. Kuva: Kainuun Museon kok.

 

Linnasaarella oli pystyssä kaksi rundelia eli pyörötornia, jotka keskiaikaisen linnoitusrakentamisen mallia noudattaen muodostivat puolustuksen ytimen. Rundeleissa oli useita kerroksia, joiden ampuma-aukoista tykeillä voitiin ampua. Linna sijaitsi kuitenkin matalalla luodolla ja selvästi alempana kuin joen pohjoispuoliset rantamat, mikä heikensi selvästi linnan tykkien ampumasektoria. Rundeleista voitiin tykein ampua vain lähietäisyydelle, mutta kuitenkin niin tehokkaasti, ettei vihollinen ilman suuria tappioita päässyt tekemään saarelle rynnäkköä.

 

Kajaanin linnan muinainen tyrmä. Portin avulla on pyritty

nykyisin estämään linnan roskaaminen. Kuva: RH.

 

Linnasaa­ren yhdisti mantereeseen kaksi pitkää puusiltaa. Ne oli koristeltu kauniisti pilareilla ja jopa puuveistoksilla. Kummankin sillan linnanpuoleisessa päässä oli kuitenkin vielä vipusilta, joka voitiin vaaran uhatessa nostaa ylös. Koska Kajaanin linnaa käytettiin 1600-luvun alussa vankilana, oli siinä myös tyrmä ns. Tauhasen torni, jonka sanottiin olleen todella epäinhimillinen maanalainen koppi. Linnan varastoihin koottiin kaikenlaista tarpeellista elämisessä ja asumisessa tarvittavaa. Kaiken kaikkiaan Kajaanin linna oli Kainuun oloissa melkoinen talousyksikkö, jonka vaikutus säteili kauas.

 

Koska Linnasaari oli pinta-alaltaan hyvin pieni, kaikki tarpeelliset rakennukset eivät mahtuneet luodolle. Sen vuoksi vähemmän tärkeitä rakennuksia pystytettiin molemmille puolille jokirantaa. Sellainen oli siis syrjäinen Kajaanin linna ensimmäisen rakennusvaiheen päättymisen aikoihin. Asumisen kannalta se oli varsin askeettinen.

 

Kreivi Pietari Brahe saa linnan haltuunsa

 

Kun Pietari Brahe sai Kajaanin vapaaherrakunnan läänityksekseen, hän päätti kunnostaa keskeneräiseksi jääneen Kajaanin linnan. Se ei vastannut enää 1600-luvun puolenvälin sotilaallisia vaatimuksia ja vaati korjauksia. Korjaustöihin ryhdyttiin linnanpäällikkö Samuel Långin aikana kesällä 1661, jotta Kajaanin linna olisi saatettu sotilaallisesti ajan vaatimusten tasolle. Hän velvoitti lähitienoon rahvaan ajamaan talven aikana kiviä ja kalkkia linnan korjaustöitä varten.

 

Kreivi Pietari Brahe – Kajaanin linnan isäntä.

Kuva: KOKY:n kok.

 

Seudun rahvaan kanssa oli kuitenkin ongelmia. Melalahtelaiset valittivat, että heidän piti tuoda rakennusaineita enemmän kuin mitä heidän velvollisuuksiinsa kuului. Puuhakas Lång koetti saada linnoitustyöt tehtyä valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Kun Kajaanin lähitienoon talonpojat nousivat runsaiden päivätyörasitusten vuoksi liki ilmikapinaan, linnanpäällikkö Lång velvoitti Iisalmen ja Kuopion talonpojat Kajaanin linnan rakennustöihin joulukuussa 1662. Näin hän sai linnan pohjoispuolen viimein valmiiksi.

 

Seuraavaksi hän kohdisti tarmonsa eteläisen puolustusmuurin kunnostamiseen. Lång päätti vuonna 1663 siirtää pääsisäänkäynnin linnan eteläsivulle. Tähän oli luonnollinen syy: Vuohenkikosken etelärannalle oli syntynyt sitten linnan rakentamisen Kajaanin kaupunki, jonka asukkaita varten tarvittiin uusi pääsisäänkäynti, jotta väki olisi päässyt nopeasti pakenemaan linnan suojiin kriisitilanteessa.

 

Kesällä 1664 töiden painopiste siirtyi Linnasaarella pyörötornien ja holvien muuraukseen. Noihin aikoihin rakentamisessa olikin kaikkein kiivain vaihe, sillä eteläinen muuri piti saada valmiiksi. Ilman sitä linna oli hyökkäyksen sattuessa hyvin haavoittuvainen. Vuoden 1664 aikana eteläpuoli saatiin valmiiksi samoin kuin siinä oleva näyttävä porttiholvi. Kesällä 1665 Kajaanin linnan rakennustyöt jatkuivat jälleen. Lång korotti linnan sisäpuolisia muureja samalle tasolle kuin ulommaiset muurit. Lisäksi hän hankki 300 järeää tukkia, jotka laitettiin katoksi holvien päälle.

 

Niiden päälle kannettiin kuivaa multaa sylen (1,78 m) paksuudelta. Katemateriaalina käytettiin tuohia. Kalkkia poltettiin vielä 400 tynnyriä ja tiiliä lyötiin 6000 kappaletta. Viimein kunnostustyöt alkoivat olla jo loppusuoralla, sillä seiniä päästiin jo rappaamaan ja kalkitsemaan valkoiseksi. Rakennustöiden loppusuoralla Kajaanin konventissa haluttiin jo saada selvyys, mitä lysti oli maksanut. Kajaanin linnan kokonaishinnaksi tuli 9921 kuparitaalaria 27½ äyriä.

 

Pietari Brahe laitatti linnan valmistumisen

kunniaksi muistolaatan linnaan. Nykyinen laatta on jäljenne.

Alkuperäinen laatta on Kansallismuseossa. Kuva: RH.

 

Linnan rakennustöiden loppuunsaattaminen oli kreivi Pietari Brahen mielestä merkkitapaus, joten hän toimitti elokuun alussa 1666 linnaan marmoria, josta piti muurata muistolaatta linnan holviin. Laatta saatiin paikalleen vasta seuraavana vuonna, jolloin muurari palasi takaisin. Marmorilaattaan hakattiin teksti: ”PETR. BRAHE * COMES in WISS * R.S. DROTZET, 1666~” eli ”Pietari Brahe, Visingsborgin kreivi, Ruotsin valtakunnandrotzi 1666”. Kesällä 1667 liki 22 vuotta rakenteilla ollut Kainuun lukko, yksinäisellä luodolla jykevänä ja arvokkaana kohoava Kajaanin linna oli viimein valmis.

 

Merkkimiehiä Kajaanin linnan historiassa

 

Kajaanin linnan historiaan liittyy 400 vuoden aikana vaikuttava kavalkadi menneisyyden merkkimiehiä. Linnan henkisenä isänä voidaan aiheellisesti pitää Kaarle-herttuaa, vuonna 1599 Ruotsin kuninkaaksi noussutta Kaarle IX, joka suunnitteli sotaretkeä Pohjois-Venäjälle ja Jäämeren rannikolle saadakseen Arkangelin kaupan valvontaansa. Sotaretkeään varten Kaarle IX pohdiskeli heti kuninkaaksi tultuaan varustusten ja linnojen rakentamista Ouluun ja Oulujärven pitäjään. Hallitsijan päätökseen vaikutti merkittävästi Kajaanin pitäjästä kotoisin ollut Klemetti Eerikinpoika -niminen talonpoikaisjohtaja, jonka Kaarle kutsui Tukholmaan antamaan selvityksen rajaseudun oloista. Eerikinpoika toivoi, että Oulujärven seudulle rakennettaisiin linna, joka suojaisi alueen talonpoikia vainolaisen hyökkäyksiltä.

 

Hallitsija valvoi hyvin pikkutarkasti linnan rakentamistöiden edistymistä kaukaisessa erämaassa. Hän lähetti seikkaperäisiä ohjeita Pohjanmaan käskynhaltijalle Iisak Behmille, millaiseksi linna oli rakennettava ja mistä sen muuraukseen tarvittava kalkkikin oli haettava. Kun Behm ei Kaarlen mielestä selvinnyt tehtävästään kunnialla, hän erotti käskynhaltijansa ja nimitti tilalle Hämeen linnan linnanpäällikön Eerik Haren.

 

Kaarle IX:n sotilaalliset hankkeet jäivät kuitenkin kesken, sillä hän kuoli 30.10.1611 ja hänen jälkeensä valtakunnan johtoon nousi vasta 16-vuotias Kustaa II Aadolf. Myös hän kantoi aluksi huolta kaukaisen linnan valmistumisesta, mutta vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen hänen mielenkiintonsa suuntautui muualle. Kustaa II Aadolfin määräyksestä Kajaanin linnan rakentaminen päätettiin lopettaa vuonna 1619 ja siitä tehtiin ilmeisesti juuri Kustaa II Aadolfin aloitteesta Ruotsin poliittisten vankien karkotuspaikka.

 

Johannes Messenius linnan vankina

 

Tunnetuin Kajaanin linnan vangeista oli ruotsalainen historiantutkija Johannes Messenius, joka karkotettiin syrjäiseen erämaalinnaan vuonna 1616 katolisten kanssa vehkeilyistä. Johannes Messeniuksen Kajaanin vankilavuodet 1616–1635 tunnetaan Suomessa varsin hyvin. Merkittävimmin Messeniuksen kuvaa jälkipolvien silmissä on muokannut satusetä, kirjailija ja historioitsija Sakari Topelius (1818–1898), joka ikuisti linnan vangin kohtalon Välskärin kertomuksiinsa. Topeliuksen luoma kuva vankeuteen epäoi­keudenmukaisesti tuomitusta Messeniuksesta ilmenee selvästi myös kirjailija Juha Seppälän pari vuotta sitten Kajaanissa esitetyssä näytelmässä.

 

Historioitsija Johannes Messenius oli Kajaanin linnan

 vankina vuosina 1619–1635. Kuva: KOKY:n kok.

 

Messeniusta pidetään yhtenä aikakautensa huomattavimmista historiankirjoittajista, joka Kajaanin vankeusvuosinaan kirjoitti tunnetuimman teoksensa Scondia illustratan. Sen ansiosta häntä on pidetty 1600-luvun johtavana historiankirjoittajana ja ns. goottilaisen historiankirjoituksen edustajana Ruotsi‑Suomessa. Hänen aikomuksenaan oli laatia teoksesta 20‑osainen, mutta se jäi pelkäksi aikomukseksi ja kirjasta tuli 14‑osainen. Teos painet­tiin postuumina vasta vuosina 1700–1705. Suomen historian kannalta on tärkeä kymmenes kirja, jossa kuvaillaan Suomen, Liivin­maan ja Kuurinmaan vaiheita. Scondia illustrata avaa mielenkiintoisen näköalan 1600‑luvun historiakäsitykseen. Vir­heistään ja puutteistaan huolimatta se edustaa aikakautensa huippua.

 

Scondia Illustrata X:n nimiösivu.

 

Johannes Messenius oli myös se henkilö, joka innosti Paltamon papiston kansanperinteen keruuseen 1600-luvulla. Keruutyöstä kiinnostui erityisesti Paltamon rovasti Johannes Cajanus, joka tallensi ensimmäisenä tiedot mm. Väinämöisestä ja Kalewasta. Messeniuksen ansiosta kansanperinteen keruusta tuli suosittu harrastus suomalaisen sivistyneistön keskuudessa. Työ huipentui vuonna 1835, jolloin Elias Lönnrot päiväsi Vanhan Kalevalan Kajaanissa.

 

Vuonna 1980 vietettiin historioitsija Johannes

Messeniuksen syntymän 400-vuotisjuhlavuotta. Sen

kunniaksi linnan muuriin kiinnitettiin hänen

muistolaattansa. Kuva: RH.

 

Runoilija Lars Vivallius linnan vankina

 

Kajaanin linnan toinen nimekäs vanki 1600-luvulla oli merkillisen värikästä elämää viettänyt ruotsalainen seikkailija, naistennaurattaja ja runoilija Lars Vivallius, jonka kova kohtalo heitti lopulta Kajaanin linnan ahtaaseen tyrmään liki viideksi vuodeksi miettimään tekosiaan. Lars Vivallius joutui Kajaaniin 1635 saavuttuaan kokemaan saman kohtalon kuin edeltäjänsäkin: hän sai kärsiä vanginvartijoiden ja sotilaiden mielivallasta. Vivalliuksen vankityrmän sanottiin olleen niin ahdas, ettei vanki sopinut kunnolla edes seisomaan. Vangin oli kyyhötettävä päivät pitkät ahtaassa kopissaan. Muutaman kuukauden kuluttua ahtaassa vankikopissa kyyhöttäminen tekikin tehtävänsä: Vivallius oli henkisesti ja fyysisesti sairas mies.

 

Ainoan pakotien ankeasta todellisuudesta hänelle tarjosi kirjoittaminen. Sen avulla hän saattoi paeta ahtaasta loukostaan vapauteen. Lars Vivallius katseli maailmaa ristikoiden takaa kuin vanhuksen silmin, vaikka hän oli tuolloin vasta hieman yli 30-vuotias.

 

Viimein liki seitsemän rankan vankeusvuoden jälkeen, tosin viisi niistä hän oli ollut Kajaanissa, erämaahan unohdettu runoniekka sai maaliskuussa 1641 kuulla iloisen uutisen: hänet oli päätetty vapauttaa. Vapautumisensa jälkeen Vivallius toimi Ruotsissa mm. asianajajana ja jopa sotatuomarina.

 

Kreivi Pietari Brahe

 

Kreivi Pietari (Per) Brahe on jäänyt Suomen historiaan 1600-luvun merkittävimpänä uudistajana, jonka toimesta maamme henkinen ja taloudellinen elämä elpyivät. Tuota aikaa ovat jälkipolvet kutsuneet kreivin ajaksi. Jos Brahen valtakausi oli otollista aikaa koko Suomelle, oli se onnellista kehityksen aikaa erityisesti syrjäiselle Kainuulle ja Kajaanin linnalle.

 

Kreivi Pietari Brahen Kajaanin kauppatorin rannassa.

Muistopatsaan on veistänyt kuvaveistäjä Yrjö Liipola 1954.

Kuva: RH.

 

Kreivi Pietari Brahe vieraili Kajaanin linnassa kolme kertaa, nimittäin vuosina 1639, 1649 ja 1651. Hänen uudistustoimistaan merkittävimpiä olivat Suomen postilaitoksen organisointi vuonna 1638, maamme tieverkoston kohentaminen, kestikievareiden ja lukuisten kaupunkien perustaminen. Ruotsin kuningatar Kristiina luovutti hänelle avoimella kirjeellä läänitykseksi Kajaanin vapaaherrakunnan 18.9.1650 kaikkine kymmenyksineen. Sen keskukseksi hän kunnosti Kajaanin linnan vuosina 1661–1667.

 

Kajaanin vapaaherrakunnasta kehittyikin tuottoisa sijoitus: se tuotti Brahelle 12 500 hopeataalaria vuodessa. Ei siis ihme, että valistunut ruhtinas kaitsi tätä kultamunia munivaa kanaansa kuin silmäteräänsä.

 

Kajaanin linnan tuho

 

Vaikka Kajaanin linna ei voikaan mahtailla muuriensa näyttävyydellä eikä tykkiensä järeydellä eikä ulkonäöllään, se nauttii edelleenkin suurta arvostusta suomalaisten mielissä sitkeyden ja peräänantamattomuuden sekä äärimmäisen maanpuolustustahdon tyyssijana. Kajaanin linnan piirityksessä on nähtävissä tyypillinen Daavid ja Goljat -asetelma: vähäinen rajaseutulinna, jossa vain puolensataa heikosti aseistettua ja raihnaista sekä haavoittunutta sotilasta piti sinnikkäästi puoliaan monituhatpäistä piirittäjien armeijaa vastaan.

 

Kainuun lukko – Kajaanin linna oli Ruotsin pohjoisin

linna suuren Pohjan sodan alkaessa. Kuva: RH.

 

Kajaanin linna eleli kaukaisessa erämaassa hiljaiseloa, kunnes se tempautui mukaan 1700-luvun alkupuolen suuriin mullistuksiin. Alkoi suuri Pohjan sota, jonka alkuvaiheessa venäläiset valtasivat Viipurin ja Käkisalmen ja sen jälkeen vuosina 1713–1716 muun Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Venäjä järjesti valloitetuille alueille vuosiksi 1714–1717 sotilashallinnon, jonka johdossa oli Mihail Golitsyn. Siviiliväestöä kohdeltiin julmasti ja mielivaltaisesti. Tuota ajanjaksoa on kutsuttu isoksivihaksi.

 

Kajaanin linnan piiritys

 

Kajaanin linnassa varustauduttiin vihollisen hyökkäykseen syksyllä 1714. Linnoitustöiden johtoon määrättiin 17.9.1714 everstiluutnantti Johan von Meurman, joka ryhtyi heti pontevasti töihin. Tykistömiehenä von Meurman tunsi hyvin 1700-luvun alkupuolen linnoitustekniikan ja huomasi, että Kajaanin linna oli auttamatta jäänyt aseteknisen kehityksen jalkoihin. Siksi linnaa ryhdyttiin vahvistamaan vihollisen tykkitulta vastaan. Helposti syttyvät tornien yläosat revittiin pois ja niiden tilalle rakennettiin tuliasemia. Jotta linna olisi kestänyt paremmin vihollisen tykkitulta, muurien päälle kasattiin turpeita noin kolmisen metriä paksu kerros. Varustelutyöt saatiin päätökseen vuosien 1714 ja 1715 välisenä aikana.

 

Noihin aikoihin venäläiset sotajoukot ilmaantuivat pohjoiseen. Kärkenä eteneviä ratsujoukkoja komensi eversti Mannstein. Hänen jäljessään seurasivat venäläisten päävoimat kenraali Feodor Tshekinin johdolla. Oulu vallattiin 27.11.1714 ja ryöstettiin sen jälkeen. Joukot jatkoivat etenemistä Kainuuseen, jossa Kajaanin linna yksinäisenä odotti mitä tuleman piti. Se oli Napuen taistelun (17.2.1714), Olavinlinnan antautumisen (28.7.1714) ja Oulun linnan hylkäämisen (14.9.1714) jälkeen ainoa linna koko Suomessa, jossa vielä Ruotsin lippu hulmahteli voittamattomana.

 

Tällaisia kanuunoita käytettiin myös Kajaanin linnassa

hieman ennen linnan tuhoa. Kuva: KOKY:n kok.

 

Kajaanin linnan armonaika oli kuitenkin kulumassa umpeen. Viime hetkillä linnan päällikkökin vaihtui. Uudeksi komendantiksi marraskuussa 1715 nimitetty Juhana Henrik Fieandt saapui joulukuun lopulla salaisia metsäreittejä myöten linnaan ja otti päällikkyyden käsiinsä. Vironmaalla syntynyt Fieandt oli Kajaanin linnan komendantiksi tullessaan vasta 33-vuotias, mutta useissa taisteluissa mainetta niittänyt sotilas. Hän toi Kajaanin linnaan myös raskaana olevan 21-vuotiaan vaimonsa.

 

Linnanväki yritti haalia varastoihin mahdollisimman paljon muonaa ja ampumatarvikkeita. Myös lähitienoon siviilit tunkivat muurien suojaan. Hanakimmin sinne etsiytyivät Paltaniemellä asuneet säätyläiset, mm. Paltamon rovasti Eerik Cajanus ja hänen poikansa Eerik Cajanus nuorempi tulivat perheineen. Heidän mielessään lienevät kummitelleet sarkasodan kauheudet. Komendantti Fieandtin komennossa oli vain 50 sotilasta, jotka eivät enää olleet parhaissa voimissaan. Osa oli haavoittunut ja joukossa oli myös raajarikkoja. He olivat jääneet jäljelle, kun Kajaanin linnasta oli hieman aikaisemmin lähetetty 60 miehen valiojoukko apuun Savon suunnalle.

 

Tammikuun lopulla 1716 kenraali Feodor Tshekin aloitti uudelleen Kajaanin linnan piirityksen. Hän oli päättänyt lopultakin tehdä selvää yksinäisestä erämaalinnasta, joka oli kuin piikkinä hänen lihassaan. Nyt hänellä oli mukanaan kokonainen armeija, noin 4000 sotilasta, jotka ryhmittyivät piirittämään linnaa. Kenraali ei aikonut poistua ennen kuin varustus olisi antautunut. Hän vaati puolustajia antautumaan, mutta turhaan.

 

 

Kajaanin linnasta on vuosien varrella muodostunut suomalaisten

itsenäisyystahdon symboli. Itsenäisyyspäivänä eli 6.12. linnan

muureille asetetaan kynttilöitä. Sadat tuikkivat lyhdyt luovat tuovat valoa

hämyiseen talviyöhön. Kuva: RH.

 

Kun venäläiset olivat saaneet tykit asemiin, tulitus alkoi: vihollinen ampui tykinputket kuumana kuulia ja palopommeja Kajaanin linnaan, josta kuitenkin urhoollisesti ja sähäkästi vastattiin tuleen. Von Meurmanin rakentamat suojavarustukset olivat nyt hyvään tarpeeseen eikä miehistötappioita juuri tullut puolustajille huolimatta kiivaasta ja taukoamattomasta tulituksesta. Muurit ja tykkitornit kestivät yllättävän hyvin armotonta tykkitulta. Vain yksi puolustaja sai pommituksessa surmansa ja muutama haavoittui. Vihollisen osumatarkkuudessa oli onneksi suuria puutteita. Tykistön toimintaa saattoi vaikeuttaa myös ankara pakkanen, johon piirittäjät eivät osanneet varautua.

 

Liki viisi viikkoa kului eikä vihollinen onnistunut valtaamaan sitkeästi puoliaan pitävää linnaa, vaikka kenraali Tshekin potkikin raivoissaan alaisiinsa vauhtia. Hyytävä pakkanen alkoi vaatia myös veronsa piirittäjien keskuudessa. Kun sotilailla ei ollut juuri minkäänlaista suojaa päänsä päälle, paleltumat lisääntyivät rajusti. Miestappioita lisäsi venäläisten keskuudessa ilmeisesti heikosta hygieniasta alkunsa saanut sotatauti. Piirittäjien miesylivoima alkoi kuitenkin vähitellen painaa vaakakuppia heidän edukseen. Puolustajien taidot ja kestävyys joutuivat nyt todelliseen koitokseen. He eivät saaneet mistään täydennyksiä ja heidän fyysinen kuntonsakin alkoi pettää, sillä kukaan ei saanut juuri nukuttua jatkuvassa tulituksessa. Alituinen vartiopalvelu vaati myös veronsa. Ruokakin alkoi loppua ja polttopuut kävivät vähiin.

 

Kajaanin linna hyisenä talvipäivänä. Kuva: RH.

 

Sitkeästi komentaja Fieandt piti kuitenkin pintansa eikä antanut periksi, vaikka hänen vaimonsa synnytti kaiken kauheuden keskellä helmikuun 1. päivänä 1716 pienen poikalapsen, joka kasteessa sai nimekseen Jaakko Pontus. Siviilien keskuudesta alkoi kuulua napinaa ja vaatimuksia linnan antautumisesta, mutta Fieandt ei kuitenkaan taipunut. Hän näki muureilta, kuinka piirittävillä vihollisilla alkoi olla kaikki valmista lopullista rynnäkköä varten ja kuinka virtaan oli saatu lauttakin, jolla saattoi päästä saareen. Viimeisenä epätoivoisena tekona Fieandt ajatteli räjäyttää koko linnan taivaan tuuliin, jotta vihollinen ei saisi sitä haltuunsa. Kun tämä tuli muurien suojissa kyyhöttävien siviilien tietoon, ihmiset ryntäsivät linnanpäällikön luokse ja rukoilivat häntä antautumaan venäläisille, jotta piina lopulta päättyisi.

 

Viimein komendantti Fieandt päätti taipua, kun venäläiset olivat suostuneet hänen asettamiinsa antautumisehtoihin. Oli 24. helmikuuta 1716, kun Ruotsin sinikeltainen lippu viimein laskettiin alas Kajaanin linnan tornista ja puolustajat keräsivät vähäiset tavaransa poistuakseen linnasta. Nääntyneiden siviilien ja raihnaisten sotilaiden laahustaessa linnasta venäläiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta antautujien kimppuun ja kuljettivat heidät vastoin sopimusta Lammin rannalla sijaitsevaan komentopaikkaansa. Nähdessään ryysyläislauman, joka pari kuukautta oli viivyttänyt häntä kaukaisessa erämaassa säiden armoilla ja oli pitänyt pilkkanaan hänen vaatimuksiaan, kenraali Tsehkin raivostui ja uhkasi vimmoissaan surmauttaa koko surkean joukon.

 

Paikallistarinoiden mukaan silloin venäläisten joukoissa palkkasotilaana taistellut saksalainen eversti Mannstein esitti jyrkän vastalauseen moiselle kunniattomalle teolle, joka oli myös kaikkien silloistenkin sodankäyntiin liittyvien normien vastainen. Mannstein uhkasi riisua miekkansa ja erota Venäjän armeijasta, jos vangit surmattaisiin. Hänen reaktionsa syynä saattoi olla myös se, että hän oli kenraali Tshekiniltä saamillaan valtuuksilla neuvotellut Fieandtin kanssa antautumissopimuksen. Vaikka Mannstein oli palkkasotilas, jollaisia Pietari Suuri oli värvännyt armeijaansa sen tasoa kohottaakseen, hän näyttää kuitenkin Hugo Grotiuksensa lukeneen, muuten on vaikea ymmärtää hänen siviilejä puolustanutta asennettaan, joka vaaransi jopa hänen oman asemansa. Venäläinen kenraali oli puolestaan tottunut aasialaiseen sodankäyntitapaan, jossa voittajalla oli kaikki valta voitettuihin eikä voittajan tarvinnut välittää tehdyistä sopimuksista. Tshekin kuitenkin taipui ja vangit saivat pitää henkiriepunsa, mutta sotavankeutta he eivät välttäneet.

 

Vangit kuljetettiin kahleissa Turkuun ja sieltä huomattava osa joutui sotavankeuteen Venäjälle. Linnanpäällikkö Fieandt vietiin vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa kanssa aina Kashiraan saakka lähelle Moskovaa, jossa Jaakko Pontus kuoli 17.9.1717. Hän oli tuolloin vasta 1½-vuotias. Sitkeä Juhana Henrik Fieandt ei vankeudessakaan lannistunut vaan pakeni perheineen Ruotsiin.

 

Kajaanin linnan räjäytys

 

Kajaanin linnaan oli puolustajilta jäänyt 12 tynnyriä eli noin 1,6 tonnia mustaruutia. Sitä ei ennätetty kaataa virtaan ennen antautumista. Valloittajat keksivät ruudille pian käyttöä: sillä päätettiin räjäyttää erämaa linna ilmaan. Säilyneistä asiakirjoista ei tarkkaan selviä, milloin räjähdys tapahtui, mutta ilmeisesti helmi-maaliskuun vaihteessa 1716 Kajaanin linna lensi ilmaan.

Ketään seudun asukkaita ei tapausta ollut todistamassa: kaupunkihan oli autiona ja linnassa sinnitelleet sotilaat ja siviilit oli viety kahleissa Paltaniemelle. Vaikka linnan ruudin laadussa ei ollut kehumista eikä ruutimääräkään ollut aivan suunnaton, räjähdyksen on täytynyt olla aikoinaan melkoinen paukku ja kuulua laajalle alueelle.

 

Kajaanin linnan rauniot peittyvät talvisin paksujen nietosten alle.

Kuva: RH.

 

Räjähdyksessä noin puolet Kajaanin linnan molemmista pyörötorneista lensi taivaalle, muurien yläosa sortui jokeen, linnan asuinhuoneiden päällä olleet liki kolmen metrin vahvuiset suojamaat pölähtivät ilmaan ja kaikki asuinhuoneet hirsilattioineen romahtivat alas. Muuria kaatui paikoin seitsemän metrin, paikoin jopa noin 18 metrin pituudelta. Pahiten tuhoutui Kajaanin linnan luoteiskulma, jossa ruutikellari sijaitsi. Tänä päivänäkin tuon kohdan seinämät ovat muuta linnaa matalammat. Muurien kiviä sinkoutui hyvin laajalle alalle. Räjähdyksen jälkeen ilmaan kohosi vielä paksu, rikinkatkuinen savupilvi, joka laskeutuessaan värjäsi lähitienoon hanget mustiksi laajalta alueelta. Kajaanin linnan tuhoutuminen päätti merkittävän aikakauden Kainuun historiassa. Erämaalinnasta tuli hetkessä sotilaallisesti vaaraton kiviraunio.

 

Aleksanteri I:n vierailu linnanraunioilla

 

Aleksanteri I (1777–1825) oli 1800-luvun merkittävimpiä hallitsijoita, itsevaltainen keisari ja kilpailijansa Ranskan keisari Napoleonin merkittävin kukistaja. Keisari teki laajan matkan Sisä-Suomeen syyskesällä 1819. Tuon matkan aikana hän kävi myös Kainuussa pienen seurueensa kanssa. Kainuun-matkan pääjärjestäjänä oli 24-vuotias kapteeni Sebastian Gripenberg.

 

Keisari Aleksanteri I tutustui

Kajaanin linnaan elokuussa 1819.

Kuva: KOKY:n kok.

 

Keisaria kohtasi Kajaanissa kiehtova näky: Ämmäkosken yläpuolella kohosivat vanhan ja salaperäisen erämaalinnan rauniot, jonka ylitse kulki puinen silta. Vapaana virtaavan Ämmäkosken kumu lisäsi hetken juhlavuutta. Rantamille oli kokoontunut lähipitäjien asukkaita arviolta noin 300 ihmistä, jotka tervehtivät Aleksanteria eläköön-huudoin. Paikalla oli myös Kajaanin ja lähiseutujen johtomiehet. Tämä jälkeen itsevaltias ihaili jonkin aikaa Ämmäkosken kuohuja ja jokinäkymiä linnan­raunioille rakennetulta tasanteelta. Ei ole tiedossa, kerrottiinko maan isälle Kajaanin linnan tuhoutumisen yksityiskohtia, mutta tuskin vierailun paikalliset isännät kuitenkaan kertoivat, ketkä linnan olivat hieman yli 100 vuotta aikaisemmin räjäyttäneet taivaan tuuliin.

 

Sen jälkeen hallitsija kuljeskeli jonkin aikaa kaupungin pölyisillä kujilla ja tutustui kaupungin tuolloiseen, raatihuoneena käytettyyn rakennukseen. Keisari palasi se jälkeen Vuolijoelle, missä hallitsijan matkustusmukavuus olennaisesti koheni, kun vastaan saapuneelta nimismies Elfvingiltä saatiin kuriirikärryt. Niiden avulla keisari Aleksanteri I saapui viimein Nissilän kestikievariin elokuun 29. päi­vän iltana. Seuraavana aamuna hyvin levännyt ja matkan rasituksista siistiytynyt itsevaltias jatkoi matkaansa kohti Oulua.

 

Kajaanin linnaan ovat 1700-luvulla tutustuneet myös kuuluisa sissi Tapani Löfving ja Simo Affleck, jonka rahvas tunsi paremmin Simo Hurttana. Sen salaperäisillä raunioilla ovat viivähtäneet myös Suomen historia isä Henrik Gabriel Porthan ja runoilija Mikael Franzén. Lisäksi sen raunioita ovat myöhemmin poikasena kolunneet mm. Eino Leino ja Urho Kekkonen.

 

Kajaanin linna tutkimus- ja kaunokirjallisuudessa

 

Kajaanin linnaa on vuosisatojen kuluessa käsitelty monissa tieteellisissä ja kaunokirjallisissa esityksissä. Ensimmäisenä linnaa kuvaili kirjoituksissaan historioitsija Johannes Messenius, joka ei näytä juuri arvostaneen karkotuspaikkaansa. Se oli hänen mielestään rakennettu perin vähäisin taidoin mitättömän joen matalalle luodolle. Linnan rakentaja ei ollut myöskään mikään rakentaja vaan pelkkä narri, joka väsännyt kokoon tuulimyllyä muistuttavan hökötyksen. Hänen mielestään linnan valloittamattomuus oli pötypuhetta. Myöskään runoilija Lars Vivalliuksen kuvaukset eivät mairittele Kajaanin linnaa.

 

Kun vuonna 2004 vietettiin Kajaanin linnan 400-vuotisjuhlia,

Kainuun Museossa järjestettiin linnan historiaa valaiseva näyttely.

Kuvan vitriinissä linnan vanhoja lukkoja ja avaimia. Kuva: RH.

 

Vanhin Kajaanin linnan viimeisiä vaiheita käsittelevä kirjallinen lähde on Kajaanin kirkkoherran Lars Henrik Backmanin laatima kuvaus vuodelta 1739. Hän keräsi työnsä ohessa linnan tuhoon liittyviä tietoja isovihan kokeneilta paikkakuntalaisilta ja kirjoitti niistä artikkelin En sannfärdig Berättelse om Cajana Slotts och Stads församlings tillstånd, så mycket man kan i brist af behöriga och under senaste Ryska fiendtligheter förkomne documenter, af åtskillige trovärdige män kunnat efter nogaste arbetande inhemta.

 

Tähän kirjoitukseen ja sen tietoihin ovat lähes kaikki myöhemmät historiantutkijat ja kirjoittajat joutuneet turvautumaan Kajaanin linnan vaiheista kertoessaan. Kruununvouti Gustav Enwald käänsi Backmanin kuvauksen suomeksi vuonna 1934.

 

Kajaanin linna Sakari Topeliuksen teosten näyttämönä

 

Sakari Topelius oli 1800-luvun lopulla Suomen kansan rakastama kertoja ja historiantutkija. Hänen teostensa ansiosta Kajaanin linnan vaiheet ja Kajaaninjoen kuohuvat kosket ovat tulleet tunnetuiksi muuallakin Suomessa. Topelius julkaisi vuosina 1851–1867 jännittävän jatkoker­tomuksen Välskärin kertomuksia. Siinä kuvataan kahta toisilleen vihamielistä sukua, joiden kohtaloita ohjaa salaperäinen kuninkaan sormus. Topelius on kuvannut romaanissaan myös Johannes Messeniuksen elämää syrjäisessä Kajaanin linnassa ja kavalaa jesuiittaa Hieronymus Mathiaeta, jonka hän viimein antaa hukkua jäisen Ämmäkosken kuohuihin. Jesuiitta edusti Topeliuksen kuvauksessa pahuuden ja kierouden perikuvaa.

 

Topelius julkaisi vuonna 1875 myös kuuluisan Maammekirjan. Siinä on kuvattu elävästi monia Suomi‑neidon matkailukohteita ja historiaa. Teos on vaikuttanut merkittävällä tavalla suomalaisten mielikuviin koti­maastaan. Maammekirjaa käytettiin vuosikymmeniä kansakoulujemme lukukirjana, joten se jätti pysyvän jäljen kansakuntamme tajuntaan. Kirjassa Kajaanin linna ja sen muinainen piiritys kuvataan jyhkein, isänmaallisin vedoin:

 

” Nyt koeteltiin kaarlelaisten miehuutta. Yötä päivää heidän täytyi valvoa muureilla. Ei ollut heillä ruokaa, ei puita: pakkanen yltyi niin kovaksi, että heidän sormensa jäätyivät pyssyä pidellessä. Naiset ja lapset, jotka olivat paenneet linnan turviin, nääntyivät nälkään ja viluun. Mutta sittenkin Fieandt tahtoi puolustautua; hän tahtoi räjäyttää linnan ilmaan ennen kuin antaa sen viholliselle. Mutta hän ei voinut olla kuulematta myöskään onnet­tomain rukouksia; hän antautui 24. päivänä helmikuuta v. 1716 sillä ehdolla, että saisi vapaan lähdön.”

 

Eino Leino ja Kajaanin linna

 

Kajaanin linna teki myös nuoreen Eino Leinoon lähtemättömän vaikutuksen. Rauniolinnaan liittyi vielä 1890-luvulla paljon suusanallista muistitietoa. Kuljeskellessaan Ämmäkosken rantamia poikanen näki mielikuvituksen siivin linnan sankarilliset viimeiset vaiheet. Näin ollen ei olekaan ihme, että Eino-poika kirjoitti ensimmäisen julkaistun runonsa Kajaanin linna. Hän lausui sen vuonna 1890 Kajaanissa pidetyssä isänmaallisessa juhlassa. Poika lausui runonsa tyynesti ja oikein rytmittäen. Runon säkeet helmeilivät kuin vuoripuro Kainuun erämaissa. Yleisö kuunteli hartaana vanhan linnan tarinaa. Kun poika viimein lopetti, suosionosoitukset olivat raikuvat.

 

Eino Leino 17-vuotiaana.

KOKY:n kok.

 

Runo oli merkkipaalu nuoren runoilijanalun taipaleella. Hän oli saanut säkeidensä historialliset ainekset selvästi Sakari Topeliukselta, mutta kekseliäs ja yllättävän kypsä riimitys oli hänen oman luovuutensa varhainen hedelmä. Runon makutuomarina ja viimeistelijänä oli hänen veljensä, runoilija Kasimir Leino, joka ojensi kätensä pikkuveljelleen ja totesi toverillisesti: Onneksi olkoon, Eino Leino! Tästä lähtien voit käyttää sitä nimimerkkiä. Hämeen Sanomat julkaisi linnarunon 26. syyskuuta 1890. Voidaan sanoa, että juuri tästä runosta alkoi Eino Leinon julkinen kirjailijanura.

 

Ilmari Kianto ja Kajaanin linna

 

Kajaanin linna liittyy myös Ilmari Kiannon (1874–1970) elämään. Hän julkaisi vuonna 1896 linnan historiaa käsittelevän runon Kajaanin linnan raunioilla. Kianto kilpaili usein aikalaisensa Leinon kanssa siitä, kumpi oli parempi lyyrikko ja suomalaisen Parnasson ruhtinas. Hän lienee tuntenut myös Paltaniemen kasvatin kuusi vuotta aikaisemmin kirjoittaman Kajaanin linna -runon ja yritti ilmeisesti panna paremmaksi. Kun Leinon runo korskui sotilaallista urheutta, Kiannon runo oli pasifistisempi. Hän toivoi linnan raunioita katsellessaan, että hengen miekka olisi tulevaisuudessa voimakkaampi kuin tykkien jyly.

 

Kajaanin linna historiallisten romaanien näyttämönä

 

Kajaanin linna oli myös useiden 1920- ja 1930-luvuilla julkaistujen kirjailija Jussi Kukkosen romaanien näyttämönä. Hän toimi pitkään Kainuun Sanomien päätoimittajana ja kirjoitti lukuisia nuoriso‑ ja historiallisia romaaneja, joista useimmat liittyvät johonkin Kainuun historian vaiheeseen. Vuoden 1712 sarkasota ja Kajaanin linnan piiritys tarjosivat hänelle ehtymättömästi aiheita. Faktapohjan hän näyttää saaneen ennen muuta A. Vartiaisen kirjoittamasta Kajaanin kaupungin historian 1. osasta, joka ilmestyi 1931. Muuten Kukkosen teokset heijastelevat kirjoittamisajankohdan eli jatkosodan henkistä ilmapiiriä ja isänmaallisia tuntoja.

 

Teoksessa Kainuu palaa käsitellään sarkasotaa ja vienalaisten kauppiaiden kieroutta sodan aiheuttajina. Kirjan sankari on talonpoika Iivo Meriläinen, jonka onnistuu lopulta vapauttaa vainolaisten vangitsema morsiamensa. Teoksen sivuilla seikkailee myös maakapteeni Simo Hurtta (Affleck). Kirjoittaja pyrki teoksensa avulla kohottamaan lukijakunnan isänmaallisia asenteita ja maauskoa. Teoksessa Vangittu karoliini, Jussi Kukkonen käsitteli romaanin keinoin Kajaanin linnanpäällikön Johan Henrik Fieandtin värikästä elämää, vangitsemista ja pakoa Venäjän sotavankeudesta. Myös tämän kirjan taustalla on nähtävissä jatkosodan henkinen ilmapiiri.

 

Tutkijat linnan arvoitusta ratkomassa

 

Myös monet tutkijat ovat käsitelleet Kajaanin linnan vaiheita. Vaikka linnasta on laadittu lukuisia lyhyitä artikkeleita ja uutisia, monografioiden ja laajempien esitysten määrä on vähäinen. Linnaa koskevan tutkimuksen aloitti varsinaisesti K. A. Castrén, joka vuonna 1867 julkaisi suppeahkon teoksen Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650–1750. Siinä hän käsitteli lyhyesti myös Kajaanin linnan tapahtumia.

 

Huomattavasti perusteellisemmin linnan historiaan paneutui nuori kajaanilainen ylioppilas Hannes Gebhard, joka vuonna 1887 julkaisi noin 30-sivuisen tutkielman Kajaanin linnasta. Linnan vaiheita hän käsitteli myös suppeasti myös teoksessaan Kuvaelmia Kajaanin kaupungista v. 1651–1700 ja 1723–1809. Gebhardista tuli myöhemmin professori ja osuustoimintaliikkeen isä. Hän toivoi muuttavansa linnakirjansa avulla kajaanilaisten välinpitämättömiä asenteita rauniolinnaa kohtaan. Siinä hän onnistuikin, sillä juuri nuorukaisen puuhakkuuden ansiosta Muinaistieteellinen toimikunta ryhtyi kunnostamaan pahoin rappeutuneita raunioita.

 

Kajaanin linna ja silta. Kuva: RH.

 

Suomen itsenäistymisen jälkeen Kajaanin linnaan liittyi läheisesti Eino Cederbergin kirjoittama teos Kaksi Kajaaninlinnan vankia, jossa hän käsitteli hyvin seikkaperäisesti ja kaunokirjallisen lennokkaasti Johannes Messeniuksen ja Lars Vivalliuksen vankeusvuosia. Noihin aikoihin linna oli myös Kajaanin kihlakunnan kruununvoudin Gustav Enwaldin herpaantumattoman mielenkiinnon kohteena. Hän laati kymmeniä pienehköjä sanomalehtiartikkeleita paikallisiin lehtiin Kajaanin linnan vaiheista, sen rakennuksista ja vangeista. Hänellä ei ollut kuitenkaan energiaa laajemman tutkimuksen julkaisemiseen.

 

Samoihin aikoihin myös Hyrynsalmen nimismies H. W. Claudelin käsitteli Kajaanin linnan vaiheita muutamissa kirjoituksissaan. Nimismies oli kiinnostunut ennen muuta Kajaanin linnan päällikön tyttären Anna Trolinin surkeasta kohtalosta ja julkaisi siitä useita artikkeleita. Kokonaan uuden vaiheen Kajaanin linnaa käsittelevässä tutkimuksessa aloitti lehtori A. Vartiainen, joka julkaisi vuonna 1931 perusteellisen Kajaanin kaupungin historia I:n, jossa myös Kajaanin linnalla on hyvin merkittävä asema. Hänen laajoihin arkistotutkimuksiin perustuva teoksensa on kestänyt varsin hyvin ajan hammasta ja toi aikoinaan runsaasti uutta tietoa korpilinnan vaiheisiin. Valitettavasti teoksen luettavuutta heikentävät raskaat luettelot ja nippelitietojen vyöryttäminen sekä lähes täydellinen väliotsikkojen puute, joka tekee teoksesta erittäin raskassoutuisen luettavan, jopa alan tutkijoille.

 

Kajaanin linna julkisessa keskustelussa

 

Kajaanin linna on olemassaolonsa aikana herättänyt toistuvasti paikallisissa asukkaissa intohimoja. Joidenkin mielestä se on arvoton kivikasa, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että se on todellinen seutukunnan symboli ja ylpeydenaihe ja se tulisi kunnostaa alkuperäiseen asuunsa.

 

Kajaanin linnaa koskevia pohdintoja 1800-luvulla

 

Ensimmäisen kerran 1700-luvun jälkeen Kajaanin linnan uudelleen rakentamista pohdittiin 1880-luvun lopulla, jolloin puuhakas kajaanilainen nuorukainen, ylioppilas Hannes Gebhard (1864–1933) esitti huolensa linnanraunioiden rappiosta. Hän kirjoitti silloiselle valtionarkeologi J. R. Aspelinille kirjeen, jossa hän surkutteli linnanraunioiden silloista kuntoa ja vaati raunioiden kunnostamista. Gebhard kirjoitti myös vuonna 1887 ensimmäisen Kajaanin linnan historiaa käsittelevän tutkimuksen.

 

Huoli raunioiden kunnosta oli tuohon aikaan todella aiheellista, sillä linnan muurit olivat päässeet pahoin rapistumaan. Linnanraunioista oli tullut kajaanilaisten yleinen kaatopaikka, jonne oli kipattu kaikenlaista roinaa. Noihin aikoihin esille nousi myös ajatus Kajaanin linnan rakentamisesta uudelleen. Hankkeesta innostui myös 1800-luvun loppupuolen nikkariarkkitehtuurin mestari, arkkitehti Jac. Ahrenberg, joka laati laajan Kajaanin linnan restaurointisuunnitelman. Hän laati useita Kajaanin linnaa esittäviä piirroksia ja maalauksia, joista ilmenee, millaiseksi Ahrenberg kuvitteli linnan ennen venäläisten suorittamaa räjäytystä. Hän sai Kajaanin linnaa koskevia tietoja ennen muuta Hannes Gebhardilta ja maanmittari Kaarlo Lönnbohmilta, joka teki linnasta tarkat asemapiirrokset. Rahaa raunioiden kunnostamiseen ei kuitenkaan tuolloin ollut.

 

Pohdintoja 1930-luvulla

 

Vuonna 1934 Kajaanin linnan uudelleen pystyttämistä pohdittiin jo laajemmissa piireissä, kun uuden Linnansillan rakentamista ryhdyttiin suunnittelemaan. Monet olivat sitä mieltä, että jos kerran siltakin uusitaan, linnakin voitaisiin kunnostaa. Kun rakentamisasiaa kysyttiin paikallisilta vaikuttajilta, esille nousi monenlaisia mielipiteitä. Kruunuvouti Gustav Enwald, joka tunsi poikkeuksellisen hyvin linnan historian, piti uudelleen rakentamista epäilyttävänä, sillä linnan perustus oli siihen liian heikko eikä kestäisi lisäkuormaa. Kajaanin linnan piirustuksia ei myöskään löydetty. Linnan uudelleen rakentaminen olisi tullut myös tavattoman kalliiksi. Hän kannatti vain linnanraunioiden kunnostamista kestämään paremmin säiden kuluttavaa vaikutusta.

 

Linnansilta talvella. Kuva: RH.

 

Myös Oulun maakunta-arkiston hoitaja maisteri L. Kujala epäili linnan uudelleen rakentamista. Hänen mielestään Muinaismuistoyhdistys ei varmaankaan antaisi lupaa linnan uudistamiseen, koska piirustuksia ei ollut. Kujalan mukaan linnan rauniot kertoivat varustuksen vaiheista paremmin kuin uusittu linna. Rahat oli käytettävä ennemminkin linnanraunioiden kunnostamiseen kuin uuden rakentamiseen.

 

Kainuun Museoyhdistys esitti 1.4.1934 Muinaismuistoyhdistykselle pormestari Fredrik K. Hyökyn ja maisteri Isidor Wuoren laatiman kirjelmän, jossa toivottiin Kajaanin linnan rakentamista uudelleen. Yhdistyksen mielestä näin syntyviin tiloihin voitaisiin sijoittaa myös Kainuun Museo. Muinaistieteellinen toimikunta oli kuitenkin sitä mieltä, että mikä kerran oli tuhoutunut, sitä ei voi enää palauttaa. Linnan uusiminen pikemminkin turmelisi jäännöksiä ja antaisi muinaismuistolle väärän leiman.

 

Linnansilta kesällä. Kuva: RH.

 

Kajaanin linnan suojelu ja rakentaminen nousivat uudelleen esille vielä toukokuussa 1939, jolloin toimittaja Eemili E. Nordlund ihmetteli sitä, miksei linnanraunioiden töitä saatu vielä kuntoon ja löydöistä tehtyä näyttelyä valmiiksi. Hänen mielestään asialla oli jo kiire, sillä Suomi valmistautui Helsingin vuoden 1940 olympialaisiin, joiden aikana myös Kajaaniin oli odotettavissa matkailijatulvaa. Hän toivoi, että Muinaistieteellinen toimikunta saisi työn valmiiksi kesän 1939 aikana. Debatti jatkui vielä jonkin aikaa, mutta talvisodan puhkeaminen keskeytti linnaa koskevat pohdinnat.

 

Mielipiteitä Kajaanin linnasta sodan jälkeen

 

Kajaanin linnan uudelleen rakentaminen nousi uudelleen esille helmikuussa 1958. Tuolloin Joensuussa asuva maisteri A. I. Hintikka julkaisi vetoomuksen Kajaanin linnan entisöimisestä. Hänen mukaansa Turun linnaa ja Hämeen linnaa entisöitiin hyvää vauhtia valtion kustannuksella, mutta Kajaanin linna pysyi yhä rauniona. Hintikan mielestä Kajaanin linnan historiallinen arvo oli suuri. Hän visioi, kuinka linnasta tehtäisiin Messenius-museo ja sen linnanpihaan asetettaisiin seisomaan Pitkän Tanelin eli Daniel Cajanuksen patsas luonnollisessa 2,47 metrin koossaan. Lisäksi valleille voitaisiin sijoittaa linnan uljaan puolustajan J. H. Fieandtin patsas. Linnan rakentaminen voitaisiin toteuttaa työttömyystöinä. Hän olisi sijoittanut pahennusta herättävän Linnansillan suureen tunneliin, joka kulkisi linnan läpi. Kajaanin linnan uudelleen rakentaminen elvyttäisi hänen mielestään matkailua merkittävästi koko entisen Kajaanin vapaaherrakunnan alueella.

 

Kajaanin linnan itäpuolista tornia on kunnostettu useaan otteeseen.

Muurissa näkyvien suurten kivien tehtävänä oli suojata linnan rakenteita

vihollisen kohtisuoraan ammutulta tykkitulelta. Kuva: RH.

 

Hintikan monia ideoita pursunnut kirjoitus synnytti mielipidetulvan. Kainuun historiaa monipuolisesti tutkinut lehtori Lauri Lounela oli sitä mieltä, että kysymys oli nimenomaan uudistamisesta, ei entistämisestä. Linnasta oli säilynyt kyllä aikalaistodistajan piirroskuva eli kirkkoherra Lars Backmanin 1730-luvulla tekemä piirros, jota voitaisiin käyttää hyväksi. Ongelma oli vain linnan heikot perustukset, jotka eivät kestäisi lisämuureja ja kerroksia. Perustustyöt olisi suoritettava uudelleen, mikä maksaisi maltaita. Hän myös epäili, ettei Muinaistieteellinen toimikunta hyväksyisi mitään lisättäväksi tai poistettavaksi. Lounela epäili myös Messenius-museon perustamista. Sen perustaminen oli vaikeaa, koska mitään Messeniukseen liittyvää esineistöä ei ollut säilynyt Kajaanissa. Sen sijaan hän kannatti muistotaulun asettamista Kajaanin linnaan historioitsijan muistoksi.

 

Silloinen Oulun läänin maaherra Kalle Määttä kannatti raunioiden kunnostamista. Hän epäili kuitenkin teknisten seikkojen muodostuvan esteeksi. Sen vuoksi asiaa pitäisi selvitellä erillisessä elimessä. Kainuun Matkailijayhdistyksen silloisella puheenjohtajalla O. Pulkkisella ei ollut mitään sitä vastaan, että rauniot saataisiin näyttävimmiksi. 1950-luvulla puhetta kyllä riitti, mutta teot jäivät vähäisiksi.

 

Kajaanin linnasta Kainuun läänin symboli?

 

Kun Kajaanin linnaa 1970-luvun lopulla jälleen kunnostettiin, pohdittiin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen, mitä raunioille pitäisi tehdä. Museoviraston tutkija Lasse Laaksosen mielestä linna oli säilytettävä rauniolinnana, jota kunnostettaisiin aina tarpeen mukaan. Tieteellisiä edellytyksiä linnan kunnostamiselle ei ollut. Tavalliset kajaanilaiset surkuttelivat kuitenkin raunioiden kuntoa.

 

Kajaanin linna esiintyy useissa vaakunoissa,

kuten Kajaanin opettajankoulutusyksikön

päärakennuksen seinässä olevassa vaakunassa.

Seinässä oleva vaakuna liittyy Pietari Brahen

sinettiin. Vaakuna antaa virheellisen kuvan

korpilinnasta, sillä Kajaanin linna ei koskaan

ole ollut nelitorninen. Kuva: RH.

 

Kainuun lääni -hanke oli 1970-luvun lopulla vahvasti esillä Kainuussa monissa yhteyksissä. Kainuun seutukaavajohtaja, tohtori Hannu Linnainmaa oli syksyllä 1978 julkaisemassaan kirjoituksessa vankasti sitä mieltä, että Kajaanin linna oli kunnostettava tulevan Kainuun läänin symboliksi ja maakunnan yhtenäisyyden vertauskuvaksi. Lisäksi linnasta voitaisiin tehdä rakennustaiteellinen muistomerkki ja omaleimainen kulttuuri- ja juhlakeskus. Samalla kun linna rakennettaisiin uudestaan, oli myös vanhasta Linnansillasta päästävä eroon, sillä se muodosti autoliikenteelle pullonkaulan. Linnansilta oli muutettava kevyenliikenteen väyläksi, jollainen se oli ollut Kajaanin linnan varhaisvaiheissa.

 

 

Kajaanin linna esiintyy myös

nykyisessä Kajaanin kaupungin vaakunassa.

 

Kunnostettuun linnaan voitaisiin sijoittaa näyttely- ja kulttuuritiloja sekä torniosaan korkeatasoinen ravintola ja kahvila. Lisäksi linnan tiloja voitaisiin käyttää sekä kaupungin että tulevan läänin juhlahuoneistona. Linnainmaan mielestä Kajaanin linnan kunnostaminen tuli aloittaa seuraavaksi, sillä maamme muiden linnojen kunnostusohjelma oli jo loppusuoralla. Hän pohdiskeli myös linnan piirustusten puuttumisen aiheuttamaa ongelmaa, mutta puute voitaisiin korvata muulla linnoihin liittyvällä tietämyksellä, jota 1600-luvusta oli vielä tallella. Linnainmaa aprikoi myös sitä, että jos jokainen sotien jälkeen tuhoutunut rakennus olisi jätetty kunnostamatta, miltähän maailmamme näyttäisi. Kajaanin linnaa koskeva ideointi loppui kuitenkin nopeasti, sillä Kainuun lääni -hanke jouduttiin kuoppaamaan taloudellisten syiden vuoksi.

 

Viime vuosikymmenien mielipiteitä

 

Seuraavan kerran Kajaanin linnan rakentaminen nousi esille tammikuussa 1986, jolloin asiaa pohdittiin Kainuun seutukaavaliiton järjestämässä palaverissa. Paikalla oli 15 eri alojen edustajaa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Kajaanin linna oli alennustilassa. Miten sen tilaa olisi voitu kohentaa, siitä vallitsi kuitenkin erimielisyys. Keskustelussa ilmeni kaksi vastakkaista näkemystä: kulttuurihistoriallinen näkemys, jossa korostettiin raunioiden säilyttämistä kunnostettuna ja vaalittuna muinaismuistona, ja matkailun tarpeita mukaileva kanta, jossa korostettiin linnan rakentamista uudelleen Kainuun matkailun vetonaulaksi. Tilaisuuden lopuksi päätettiin käynnistää Kajaanin linnan piirustusten etsintä Neuvostoliitosta ”virallisella tieteellis-tekniseen yhteistyön sopimukseen perustuvalla pyynnöllä”.

 

Kajaanin linnan raunioiden katveessa liikkuu kesäisin monia

 innokkaita kalamiehiä, jotka uistelevat tummasta

virrasta elämänsä vonkaletta. Kuva: RH.

 

Vuoden 1986 linnakeskustelu oli laajempaa kuin aikaisemmin, sillä siihen osallistui useita tavallisia kajaanilaisia lehtien yleisönosastoissa. Useimmissa mielipidekirjoituksissa asetuttiin kannattamaan linnan uudelleen rakentamista. Kirjoituksissa korostettiin mm. sitä, että linnan rakentaminen vähentäisi seudun työttömyyttä. Monet olivat myös sitä mieltä, että Linnansillan aiheuttama ikuisuusongelma oli viimein ratkaistava ja silta oli purettava pois maisemaa pilaamasta. Kajaanin linnaa koskeva keskustelu on jatkunut näihin päiviin asti.

 

Viimeisten parin sadan vuoden aikana Kajaanin linnaan liittyvä keskustelu on ponnahtanut esille säännöllisesti aina parin kymmenen vuoden välein, kun joku tullista tullut on huomannut rauniolinnan alennustilan. Varsinkin Linnansilta on herättänyt kielteistä huomiota ulkopaikkakuntalaisten silmissä. Paikallisia asukkaita se ei ole juuri häirinnyt.

 

Syyskesästä 2006 Kajaanin Linnansillan itäpuolelle valmistui

kevyt kävelysilta. Aika näyttää, miten se sulautuu kulttuurimaisemaan.

Kuva: RH.

 

 

Mihinkään konkreettisiin tuloksiin keskustelut eivät ole valitettavasti johtaneet. Raunioita on toki silloin tällöin kunnostettu, mutta vuosien saatossa silta on muuttunut jatkuvasti massiivisemmaksi ja linna on jäänyt yhä pahemmin sillan varjoon. Syksyllä 2006 Linnansillan itäpuolelle valmistui uusi kävelysilta, joka helpottaa yhdysliikennettä Linnansaarelle.

 

 Reijo Heikkinen

29.11.2006

Lähteet

Ahonen Felix, Kajaanin kaupungin historia III. Vv. 1810–1905. Kajaani 1961.

Backman 1739. Kirkkoherra Lars Henrik Backmanin kertomus vuodelta 1739. Erittäin huomattava asiakirja Kajaanin seudun historiassa. Kajaani 7.6.1934 no 62; 9.6.1934 no 63.

Castrén K. A., Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650–1750. Helsinki 1867.

Cederberg Eino, Kaksi Kajaaninlinnan vankia. Hämeenlinna 1923.

Gebhard Hannes, Kajaanin linnasta. Erillispainate. Helsinki 1887.

Heikkinen Reijo, Kajaani Castle. English translation Nick Bamber. Publisher Kainuu Museum. Kajaani 2006.

Heikkinen Reijo, Kajaanin linna. Västinki vuosisatojen virrassa. Jyväskylä 2004.

Tyrkkö Martti, Kajaanin kaupungin historia II. Vv. 1717–1809. Kajaani 1948.

Vartiainen A., Kajaanin kaupungin historia I. Isonvihan loppuun. Kajaani 1931.

 

Kuvalähteet

Reijo Heikkisen kokoelma

Kainuun Museon kokoelma

Kajaanin opettajankoululutusyksikön kokoelma (lyh. KOKY)