Teksti
ja kuvitus
Reijo Heikkinen
Alkukesän vehreyttä Kajaanin linnan
raunioilla.
Kuva:
Kajaanin linnan rakentaminen
Kajaanin
vanhin ja tunnetuin nähtävyys on Kajaanin linna. Sen ajan patinoimat rauniot
kertovat karulla tavallaan seudun melskeisistä varhaisvaiheista. Kun savolaiset
uudisasukkaat saapuivat Oulujärven seudulle 1500-luvun puolivälin jälkeen, he
joutuivat toistuvasti rajantakaisten rapparien hyökkäysten kohteeksi.
Turvatakseen heiveröisen Oulujärven erämaan uudisasutuksen Ruotsin
keskushallitus lähetti alueelle sotilaita ja ryhtyi rakentamaan seudulle myös
linnoitusta.
Linnan rakentamista suunnitellaan
Rappasotien kauhuissa Oulujärven
erämaan piilopirteissä lymyileville talonpojille kävi selväksi, että seudulle
oli välttämättä saatava riittävästi sotaväkeä ja kunnon varustus väestön
turvaksi. Syksyllä 1597 Kaarle-herttua määräsi, että Oulujärven ympäristö oli
asutettava uudestaan. Noihin aikoihin Kaarle IX suunnitteli myös sotaretkeä
Pohjois-Venäjälle ja Jäämeren rannikolle saadakseen Arkangelin kaupan
valvontaansa. Lisäksi hän halusi rauhoittaa itärajan, joka oli joutunut
raskaimmin kärsimään sodan tuhoista.
Kainuu oli 1600-luvun alussa pääasiassa
kirveen koskematonta
erämaata, jossa metsänriistaa oli
runsaasti. Kuva: RH
Kainuussa Kajaanin linnan
henkisenä isänä on yleisesti pidetty Kajaanin pitäjästä kotoisin ollutta
Klemetti Eerikinpoika -nimistä talonpoikaisjohtajaa. Hänen tiedetään asuneen
mm. Kuluntalahdessa. Rappasotien aikana Klemetti Eerikinpoika oli kohonnut
taitojen vuoksi seudun talonpoikien kiistattomaksi johtomieheksi. Hänen soturin
maineensa oli kiirinyt myös Ruotsiin. Kuningas Kaarle IX kutsui Klemetti
Eerikinpojan Tukholmaan antamaan selvityksen rajaseudun oloista. Tukholman
tapaamisen yhteydessä Eerikinpoika toivoi, että Oulujärven pitäjään
rakennettaisiin linna, joka suojaisi seudun talonpoikia vainolaisen
hyökkäyksiltä.
Rakennustyöt alkavat
Kajaanin linnan rakentaminen
aloitettiin ilmeisesti syksyllä 1604, jolloin Vuohenkikosken yläpuolella olevaa
luotoa ryhdyttiin vahvistamaan. Samanaikaisesti ryhdyttiin kuninkaan
määräyksestä rakentamaan myös Oulun linnaa. Kaarle IX määräsi Ruijan ja
Jäämeren komissaarina aikaisemmin toimineen Iisak Behmin rakennustöiden
johtajaksi. Vanhan tarinan mukaan uutta linnaa olisi aluksi ryhdytty
rakentamaan Kajaaninjoen ylävesillä Rehjassa sijainneeseen Linnasaareen. Kun
töistä ei tahtonut tulla siellä oikein mitään, linna päätettiin rakentaa
Ämmänluodolle.
Perimätiedon mukaan
Kajaanin linnan muurauksessa käytetty kalkki tuotiin Paltamon Melalahdesta Ämmäkosken
alapuolella olevalle rannalle, jota on kutsuttu Kalkkisillaksi. Rakennustyöt
pyrittiin tekemään salaa venäläisiltä. Työt edistyivät hitaasti, koska
Oulujärven pitäjässä oli tuolloin vielä hyvin vähän väkeä. Rakentajia
jouduttiin haalimaan pitkin laajaa Pohjanmaata aina Vähäkyröä myöten. Seudun talonpojat
määrättiin työskentelemään Kajaanin linnan rakennustöissä kuusi päivää
vuodessa. Päävastuun linnan muurauksista kantoi muurari Iisak Rasmuksenpoika,
joka toukokuussa 1607 määrättiin rakennustöihin.
Arkkitehti Jacob Ahrenbergin näkemys
Kajaanin linnasta
1890-luvulta. Näkymä on Ämmäkosken
alapuolelta.
Kuva: Kainuun Museon kok.
Kajaanin linnan muurien ja
tornien rakentamisessa tarvittiinkin hyvin runsaasti luonnonkiviä, joita
talonpojat kuljettivat talvisin hevosten ja rekien avulla rakennuspaikalle. Kuningas
kirjoitti myös Lapin voudille Henrik Pietarinpojalle, jotta tämä toimittaisi
Oulujärven seudulle 100 poroa. Saadakseen riittävästi hyviä rakennuskiviä Iisak
Behm rakennutti keväällä 1607 vielä suuren
proomun ja sen avulla
kuljetettiin kalkkikiveä ja rakennuskiviä Melalahdesta linnan työmaalle.
Vaikka Kajaanin linna
rakennettiin 1600-luvun alkupuolella, sitä voidaan pitää rakenteeltaan
keskiaikaisena. Vahvat rundelit kertovat kuitenkin siitä, että muurien
rakentamisessa tiedostettiin tykkitulen tuhovaikutukset. Helmikuussa 1610
käskynhaltija Iisak Behm erotettiin kuninkaan määräyksestä ja hänen tilalleen
nimitettiin Hämeen linnan linnanpäällikkönä toiminut Eerik Hare. Hän tunsi tuon
ajan linnoitusrakentamisen ja oli otteiltaan hyvin karski. Koska kunnon
rakentajista oli ainainen puute, kuninkaan määräyksestä Pohjanmaalla pantiin
toimeen yleinen väenotto, jotta rakennustöihin olisi saatu riittävästi miehiä.
Värväreiden silmätikuiksi joutuivat nyt kaikki kuljeksivat miehenpuolet, mutta
myös rengit, loiset ja jopa irtolaisetkin otettiin kiinni ja lähetettiin
uurastamaan kaukaiseen erämaahan.
Kajaanin linnan
rakentaminen vaikutti monin tavoin ympäröivän tienoon elämään. Vuohenkikosken
etelärannan asukkaat hämmästelivät varmasti sitä touhua ja vilskettä, jonka
linnan rakentaminen korpiseudulla aiheutti. Luodolle rakennettua siltaa myöten
kuljetettiin linnatyömaalle ehtimiseen puutavaraa, kiviä ja kalkkia sekä
kaikenlaisia muita rakentamisessa tarvittavia värkkejä. Linnan alapuolisella
jokiosuudella vesiliikennekin vilkastui, kun rakennustarvikkeita rahdattiin
Vuohenkikosken rantaan ja kuljetettiin sieltä hevospeleillä työmaalle.
Tiilten valmistamiseksi linnan
läheisyyteen rakennettiin ns. tiililato. Koska kysymys oli sotilaallisesta
kohteesta, pelkkä muurien ja tornien rakentaminen ei vielä riittänyt. Linnassa
tarvittiin lisäksi aseita, tykkejä ja musketteja. Tykit kuljetettiin vaivalloisesti
Vuohenkikoskelle. Sen sijaan musketteja voitiin valmistaa myös paikan päällä.
Kajaanin linnassa työskenteli ajoittain Oulun ja Kajaanin linnan yhteinen
pyssynperäntekijä Lauri Matinpoika.
Tällaisia musketteja oli käytössä myös
Kajaanin linnassa.
Kuva: KOKY:n kok.
Linnan ensimmäinen vaihe valmistuu
Vuoden 1616 tienoilla
Kajaanin linna oli jo asuttavassa kunnossa, joskaan sen asumisolot eivät
tainneet olla kovin kehuttavat. Kesällä siellä oli helteillä miellyttävän
viileätä keskellä kuohuvaa virtaa, mutta syksyllä ja talvella asuminen
linnaluodolla oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Kosteuden ja kylmyyden vuoksi linnan
uuneja jouduttiin lämmittämään jatkuvasti, jotta huoneissa olisi tarjennut.
Vuonna 1617 Ruotsi solmi
Stolbovan rauhan Venäjän kanssa. Se vei ikään kuin olemassaolon oikeutuksen
koko useiden vuosien aikana vaivalloisesti rakennetulta linnalta. Sitä ei
tarvittu enää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Koska linna oli jo lähes valmis,
rakennustyö päätettiin viedä loppuun.
Linnan rakennustöiden
ensimmäinen vaihe saatiin viimein valmiiksi vuonna 1619. Kustaa II Aadolf
lähetti linnanpäällikkö Eerik Harelle kirjeen, jossa hän määräsi Kajaanin
linnan rakennustyöt lopetettaviksi. Linna katsottiin nyt puolustuskelpoiseksi. Sijaintinsa
puolesta tuolloinen Kajaanin linna muistutti Olavinlinnaa, sillä molemmat
varustukset olivat tärkeän vesireitin solmukohdassa, josta voitiin tehokkaasti
valvoa vesiliikennettä. Saarella kohoava harmaakivilinna muistutti hieman
nuolta, sillä se oli rakennettu kaakkois-luoteisuuntaisesti virran voimakasta
vuolletta vastaan.
Arkkitehti Jacob Ahrenbergin näkemys
Kajaanin linnasta
1890-luvulta. Kuvassa Kajaanin linna
Kajaaninjoen eteläpuolelta
nähtynä. Kuva: Kainuun Museon kok.
Linnasaarella oli pystyssä
kaksi rundelia eli pyörötornia, jotka keskiaikaisen linnoitusrakentamisen
mallia noudattaen muodostivat puolustuksen ytimen. Rundeleissa oli useita
kerroksia, joiden ampuma-aukoista tykeillä voitiin ampua. Linna sijaitsi
kuitenkin matalalla luodolla ja selvästi alempana kuin joen pohjoispuoliset
rantamat, mikä heikensi selvästi linnan tykkien ampumasektoria. Rundeleista
voitiin tykein ampua vain lähietäisyydelle, mutta kuitenkin niin tehokkaasti,
ettei vihollinen ilman suuria tappioita päässyt tekemään saarelle rynnäkköä.
Kajaanin linnan muinainen tyrmä. Portin
avulla on pyritty
nykyisin estämään linnan roskaaminen.
Kuva: RH.
Linnasaaren yhdisti
mantereeseen kaksi pitkää puusiltaa. Ne oli koristeltu kauniisti pilareilla ja
jopa puuveistoksilla. Kummankin sillan linnanpuoleisessa päässä oli kuitenkin
vielä vipusilta, joka voitiin vaaran uhatessa nostaa ylös. Koska Kajaanin
linnaa käytettiin 1600-luvun alussa vankilana, oli siinä myös tyrmä ns.
Tauhasen torni, jonka sanottiin olleen todella epäinhimillinen maanalainen
koppi. Linnan varastoihin koottiin kaikenlaista tarpeellista elämisessä ja
asumisessa tarvittavaa. Kaiken kaikkiaan Kajaanin linna oli Kainuun oloissa
melkoinen talousyksikkö, jonka vaikutus säteili kauas.
Koska Linnasaari oli
pinta-alaltaan hyvin pieni, kaikki tarpeelliset rakennukset eivät mahtuneet
luodolle. Sen vuoksi vähemmän tärkeitä rakennuksia pystytettiin molemmille
puolille jokirantaa. Sellainen oli siis syrjäinen Kajaanin linna ensimmäisen
rakennusvaiheen päättymisen aikoihin. Asumisen kannalta se oli varsin
askeettinen.
Kreivi Pietari Brahe saa linnan
haltuunsa
Kun Pietari Brahe sai
Kajaanin vapaaherrakunnan läänityksekseen, hän päätti kunnostaa keskeneräiseksi
jääneen Kajaanin linnan. Se ei vastannut enää 1600-luvun puolenvälin
sotilaallisia vaatimuksia ja vaati korjauksia. Korjaustöihin ryhdyttiin
linnanpäällikkö Samuel Långin aikana kesällä 1661, jotta Kajaanin linna olisi
saatettu sotilaallisesti ajan vaatimusten tasolle. Hän velvoitti lähitienoon
rahvaan ajamaan talven aikana kiviä ja kalkkia linnan korjaustöitä varten.
Kreivi Pietari Brahe – Kajaanin linnan
isäntä.
Kuva: KOKY:n kok.
Seudun rahvaan kanssa oli kuitenkin
ongelmia. Melalahtelaiset valittivat, että heidän piti tuoda rakennusaineita enemmän
kuin mitä heidän velvollisuuksiinsa kuului. Puuhakas Lång koetti saada
linnoitustyöt tehtyä valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Kun Kajaanin
lähitienoon talonpojat nousivat runsaiden päivätyörasitusten vuoksi liki
ilmikapinaan, linnanpäällikkö Lång velvoitti Iisalmen ja Kuopion talonpojat
Kajaanin linnan rakennustöihin joulukuussa 1662. Näin hän sai linnan
pohjoispuolen viimein valmiiksi.
Seuraavaksi hän kohdisti
tarmonsa eteläisen puolustusmuurin kunnostamiseen. Lång päätti vuonna 1663
siirtää pääsisäänkäynnin linnan eteläsivulle. Tähän oli luonnollinen syy:
Vuohenkikosken etelärannalle oli syntynyt sitten linnan rakentamisen Kajaanin
kaupunki, jonka asukkaita varten tarvittiin uusi pääsisäänkäynti, jotta väki
olisi päässyt nopeasti pakenemaan linnan suojiin kriisitilanteessa.
Kesällä 1664 töiden
painopiste siirtyi Linnasaarella pyörötornien ja holvien muuraukseen. Noihin
aikoihin rakentamisessa olikin kaikkein kiivain vaihe, sillä eteläinen muuri
piti saada valmiiksi. Ilman sitä linna oli hyökkäyksen sattuessa hyvin
haavoittuvainen. Vuoden 1664 aikana eteläpuoli saatiin valmiiksi samoin kuin
siinä oleva näyttävä porttiholvi. Kesällä 1665 Kajaanin linnan rakennustyöt
jatkuivat jälleen. Lång korotti linnan sisäpuolisia muureja samalle tasolle
kuin ulommaiset muurit. Lisäksi hän hankki 300 järeää tukkia, jotka laitettiin
katoksi holvien päälle.
Niiden päälle kannettiin
kuivaa multaa sylen (1,78 m) paksuudelta. Katemateriaalina käytettiin tuohia.
Kalkkia poltettiin vielä 400 tynnyriä ja tiiliä lyötiin 6000 kappaletta.
Viimein kunnostustyöt alkoivat olla jo loppusuoralla, sillä seiniä päästiin jo
rappaamaan ja kalkitsemaan valkoiseksi. Rakennustöiden loppusuoralla Kajaanin
konventissa haluttiin jo saada selvyys, mitä lysti oli maksanut. Kajaanin
linnan kokonaishinnaksi tuli 9921 kuparitaalaria 27½ äyriä.
Pietari Brahe laitatti linnan
valmistumisen
kunniaksi muistolaatan linnaan. Nykyinen
laatta on jäljenne.
Alkuperäinen laatta on
Kansallismuseossa. Kuva: RH.
Linnan rakennustöiden
loppuunsaattaminen oli kreivi Pietari Brahen mielestä merkkitapaus, joten hän
toimitti elokuun alussa 1666 linnaan marmoria, josta piti muurata muistolaatta
linnan holviin. Laatta saatiin paikalleen vasta seuraavana vuonna, jolloin
muurari palasi takaisin. Marmorilaattaan hakattiin teksti: ”PETR. BRAHE * COMES
in WISS * R.S. DROTZET, 1666~” eli ”Pietari Brahe, Visingsborgin kreivi,
Ruotsin valtakunnandrotzi 1666”. Kesällä 1667 liki 22 vuotta rakenteilla ollut
Kainuun lukko, yksinäisellä luodolla jykevänä ja arvokkaana kohoava Kajaanin
linna oli viimein valmis.
Merkkimiehiä Kajaanin linnan historiassa
Kajaanin linnan historiaan
liittyy 400 vuoden aikana vaikuttava kavalkadi menneisyyden merkkimiehiä.
Linnan henkisenä isänä voidaan aiheellisesti pitää Kaarle-herttuaa, vuonna 1599
Ruotsin kuninkaaksi noussutta Kaarle IX, joka suunnitteli sotaretkeä
Pohjois-Venäjälle ja Jäämeren rannikolle saadakseen Arkangelin kaupan
valvontaansa. Sotaretkeään varten Kaarle IX pohdiskeli heti kuninkaaksi
tultuaan varustusten ja linnojen rakentamista Ouluun ja Oulujärven pitäjään.
Hallitsijan päätökseen vaikutti merkittävästi Kajaanin pitäjästä kotoisin ollut
Klemetti Eerikinpoika -niminen talonpoikaisjohtaja, jonka Kaarle kutsui Tukholmaan
antamaan selvityksen rajaseudun oloista. Eerikinpoika toivoi, että Oulujärven
seudulle rakennettaisiin linna, joka suojaisi alueen talonpoikia vainolaisen
hyökkäyksiltä.
Hallitsija valvoi hyvin
pikkutarkasti linnan rakentamistöiden edistymistä kaukaisessa erämaassa. Hän
lähetti seikkaperäisiä ohjeita Pohjanmaan käskynhaltijalle Iisak Behmille,
millaiseksi linna oli rakennettava ja mistä sen muuraukseen tarvittava
kalkkikin oli haettava. Kun Behm ei Kaarlen mielestä selvinnyt tehtävästään
kunnialla, hän erotti käskynhaltijansa ja nimitti tilalle Hämeen linnan
linnanpäällikön Eerik Haren.
Kaarle IX:n sotilaalliset
hankkeet jäivät kuitenkin kesken, sillä hän kuoli 30.10.1611 ja hänen jälkeensä
valtakunnan johtoon nousi vasta 16-vuotias Kustaa II Aadolf. Myös hän kantoi
aluksi huolta kaukaisen linnan valmistumisesta, mutta vuonna 1617 solmitun
Stolbovan rauhan jälkeen hänen mielenkiintonsa suuntautui muualle. Kustaa II
Aadolfin määräyksestä Kajaanin linnan rakentaminen päätettiin lopettaa vuonna
1619 ja siitä tehtiin ilmeisesti juuri Kustaa II Aadolfin aloitteesta Ruotsin
poliittisten vankien karkotuspaikka.
Johannes Messenius linnan vankina
Tunnetuin Kajaanin linnan
vangeista oli ruotsalainen historiantutkija Johannes Messenius, joka
karkotettiin syrjäiseen erämaalinnaan vuonna 1616 katolisten kanssa
vehkeilyistä. Johannes Messeniuksen Kajaanin vankilavuodet 1616–1635 tunnetaan
Suomessa varsin hyvin. Merkittävimmin Messeniuksen kuvaa jälkipolvien silmissä
on muokannut satusetä, kirjailija ja historioitsija Sakari Topelius
(1818–1898), joka ikuisti linnan vangin kohtalon Välskärin kertomuksiinsa. Topeliuksen luoma kuva vankeuteen epäoikeudenmukaisesti
tuomitusta Messeniuksesta ilmenee selvästi myös kirjailija Juha Seppälän pari
vuotta sitten Kajaanissa esitetyssä näytelmässä.
Historioitsija Johannes Messenius oli
Kajaanin linnan
vankina vuosina 1619–1635. Kuva: KOKY:n kok.
Messeniusta pidetään yhtenä
aikakautensa huomattavimmista historiankirjoittajista, joka Kajaanin
vankeusvuosinaan kirjoitti tunnetuimman teoksensa Scondia illustratan. Sen ansiosta häntä on pidetty 1600-luvun
johtavana historiankirjoittajana ja ns. goottilaisen historiankirjoituksen
edustajana Ruotsi‑Suomessa. Hänen aikomuksenaan oli laatia teoksesta 20‑osainen,
mutta se jäi pelkäksi aikomukseksi ja kirjasta tuli 14‑osainen. Teos
painettiin postuumina vasta vuosina 1700–1705. Suomen historian kannalta on
tärkeä kymmenes kirja, jossa kuvaillaan Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan
vaiheita. Scondia illustrata avaa mielenkiintoisen näköalan 1600‑luvun
historiakäsitykseen. Virheistään ja puutteistaan huolimatta se edustaa
aikakautensa huippua.
Scondia Illustrata X:n nimiösivu.
Johannes Messenius oli myös
se henkilö, joka innosti Paltamon papiston kansanperinteen keruuseen 1600-luvulla.
Keruutyöstä kiinnostui erityisesti Paltamon rovasti Johannes Cajanus, joka
tallensi ensimmäisenä tiedot mm. Väinämöisestä ja Kalewasta. Messeniuksen
ansiosta kansanperinteen keruusta tuli suosittu harrastus suomalaisen
sivistyneistön keskuudessa. Työ huipentui vuonna 1835, jolloin Elias Lönnrot
päiväsi Vanhan Kalevalan Kajaanissa.
Vuonna 1980 vietettiin historioitsija
Johannes
Messeniuksen syntymän
400-vuotisjuhlavuotta. Sen
kunniaksi linnan muuriin kiinnitettiin
hänen
muistolaattansa. Kuva: RH.
Runoilija Lars Vivallius linnan vankina
Kajaanin
linnan toinen nimekäs vanki 1600-luvulla oli merkillisen värikästä elämää
viettänyt ruotsalainen seikkailija, naistennaurattaja ja runoilija Lars
Vivallius, jonka kova kohtalo heitti lopulta Kajaanin linnan ahtaaseen tyrmään
liki viideksi vuodeksi miettimään tekosiaan. Lars Vivallius joutui Kajaaniin
1635 saavuttuaan kokemaan saman kohtalon kuin edeltäjänsäkin: hän sai kärsiä
vanginvartijoiden ja sotilaiden mielivallasta. Vivalliuksen vankityrmän sanottiin
olleen niin ahdas, ettei vanki sopinut kunnolla edes seisomaan. Vangin oli
kyyhötettävä päivät pitkät ahtaassa kopissaan. Muutaman kuukauden kuluttua
ahtaassa vankikopissa kyyhöttäminen tekikin tehtävänsä: Vivallius oli
henkisesti ja fyysisesti sairas mies.
Ainoan pakotien ankeasta
todellisuudesta hänelle tarjosi kirjoittaminen. Sen avulla hän saattoi paeta
ahtaasta loukostaan vapauteen. Lars Vivallius katseli maailmaa ristikoiden
takaa kuin vanhuksen silmin, vaikka hän oli tuolloin vasta hieman yli
30-vuotias.
Viimein liki seitsemän
rankan vankeusvuoden jälkeen, tosin viisi niistä hän oli ollut Kajaanissa,
erämaahan unohdettu runoniekka sai maaliskuussa 1641 kuulla iloisen uutisen:
hänet oli päätetty vapauttaa. Vapautumisensa jälkeen Vivallius toimi Ruotsissa
mm. asianajajana ja jopa sotatuomarina.
Kreivi Pietari Brahe
Kreivi
Pietari (Per) Brahe on jäänyt Suomen historiaan 1600-luvun merkittävimpänä
uudistajana, jonka toimesta maamme henkinen ja taloudellinen elämä elpyivät.
Tuota aikaa ovat jälkipolvet kutsuneet kreivin ajaksi. Jos Brahen valtakausi
oli otollista aikaa koko Suomelle, oli se onnellista kehityksen aikaa
erityisesti syrjäiselle Kainuulle ja Kajaanin linnalle.
Kreivi Pietari Brahen Kajaanin
kauppatorin rannassa.
Muistopatsaan on veistänyt kuvaveistäjä
Yrjö Liipola 1954.
Kuva: RH.
Kreivi Pietari Brahe
vieraili Kajaanin linnassa kolme kertaa, nimittäin vuosina 1639, 1649 ja 1651.
Hänen uudistustoimistaan merkittävimpiä olivat Suomen postilaitoksen
organisointi vuonna 1638, maamme tieverkoston kohentaminen, kestikievareiden ja
lukuisten kaupunkien perustaminen. Ruotsin kuningatar Kristiina luovutti
hänelle avoimella kirjeellä läänitykseksi Kajaanin vapaaherrakunnan 18.9.1650
kaikkine kymmenyksineen. Sen keskukseksi hän kunnosti Kajaanin linnan vuosina
1661–1667.
Kajaanin vapaaherrakunnasta
kehittyikin tuottoisa sijoitus: se tuotti Brahelle 12 500 hopeataalaria
vuodessa. Ei siis ihme, että valistunut ruhtinas kaitsi tätä kultamunia munivaa
kanaansa kuin silmäteräänsä.
Kajaanin linnan tuho
Vaikka Kajaanin linna ei
voikaan mahtailla muuriensa näyttävyydellä eikä tykkiensä järeydellä eikä
ulkonäöllään, se nauttii edelleenkin suurta arvostusta suomalaisten mielissä
sitkeyden ja peräänantamattomuuden sekä äärimmäisen maanpuolustustahdon
tyyssijana. Kajaanin linnan piirityksessä on nähtävissä tyypillinen Daavid ja
Goljat -asetelma: vähäinen rajaseutulinna, jossa vain puolensataa heikosti
aseistettua ja raihnaista sekä haavoittunutta sotilasta piti sinnikkäästi
puoliaan monituhatpäistä piirittäjien armeijaa vastaan.
Kainuun lukko – Kajaanin linna oli
Ruotsin pohjoisin
linna suuren Pohjan sodan alkaessa.
Kuva: RH.
Kajaanin linna eleli
kaukaisessa erämaassa hiljaiseloa, kunnes se tempautui mukaan 1700-luvun
alkupuolen suuriin mullistuksiin. Alkoi suuri Pohjan sota, jonka alkuvaiheessa
venäläiset valtasivat Viipurin ja Käkisalmen ja sen jälkeen vuosina 1713–1716
muun Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Venäjä järjesti
valloitetuille alueille vuosiksi 1714–1717 sotilashallinnon, jonka johdossa oli
Mihail Golitsyn. Siviiliväestöä kohdeltiin julmasti ja mielivaltaisesti. Tuota
ajanjaksoa on kutsuttu isoksivihaksi.
Kajaanin linnan piiritys
Kajaanin linnassa
varustauduttiin vihollisen hyökkäykseen syksyllä 1714. Linnoitustöiden johtoon
määrättiin 17.9.1714 everstiluutnantti Johan von Meurman, joka ryhtyi heti
pontevasti töihin. Tykistömiehenä von Meurman tunsi hyvin 1700-luvun alkupuolen
linnoitustekniikan ja huomasi, että Kajaanin linna oli auttamatta jäänyt
aseteknisen kehityksen jalkoihin. Siksi linnaa ryhdyttiin vahvistamaan
vihollisen tykkitulta vastaan. Helposti syttyvät tornien yläosat revittiin pois
ja niiden tilalle rakennettiin tuliasemia. Jotta linna olisi kestänyt paremmin
vihollisen tykkitulta, muurien päälle kasattiin turpeita noin kolmisen metriä
paksu kerros. Varustelutyöt saatiin päätökseen vuosien 1714 ja 1715 välisenä
aikana.
Noihin aikoihin venäläiset
sotajoukot ilmaantuivat pohjoiseen. Kärkenä eteneviä ratsujoukkoja komensi
eversti Mannstein. Hänen jäljessään seurasivat venäläisten päävoimat kenraali
Feodor Tshekinin johdolla. Oulu vallattiin 27.11.1714 ja ryöstettiin sen
jälkeen. Joukot jatkoivat etenemistä Kainuuseen, jossa Kajaanin linna
yksinäisenä odotti mitä tuleman piti. Se oli Napuen taistelun (17.2.1714),
Olavinlinnan antautumisen (28.7.1714) ja Oulun linnan hylkäämisen (14.9.1714)
jälkeen ainoa linna koko Suomessa, jossa vielä Ruotsin lippu hulmahteli
voittamattomana.
Tällaisia kanuunoita käytettiin myös
Kajaanin linnassa
hieman ennen linnan tuhoa. Kuva: KOKY:n
kok.
Kajaanin linnan armonaika
oli kuitenkin kulumassa umpeen. Viime hetkillä linnan päällikkökin vaihtui.
Uudeksi komendantiksi marraskuussa 1715 nimitetty Juhana Henrik Fieandt saapui
joulukuun lopulla salaisia metsäreittejä myöten linnaan ja otti päällikkyyden
käsiinsä. Vironmaalla syntynyt Fieandt oli Kajaanin linnan komendantiksi
tullessaan vasta 33-vuotias, mutta useissa taisteluissa mainetta niittänyt
sotilas. Hän toi Kajaanin linnaan myös raskaana olevan 21-vuotiaan vaimonsa.
Linnanväki yritti haalia
varastoihin mahdollisimman paljon muonaa ja ampumatarvikkeita. Myös lähitienoon
siviilit tunkivat muurien suojaan. Hanakimmin sinne etsiytyivät Paltaniemellä
asuneet säätyläiset, mm. Paltamon rovasti Eerik Cajanus ja hänen poikansa Eerik
Cajanus nuorempi tulivat perheineen. Heidän mielessään lienevät kummitelleet
sarkasodan kauheudet. Komendantti Fieandtin komennossa oli vain 50 sotilasta,
jotka eivät enää olleet parhaissa voimissaan. Osa oli haavoittunut ja joukossa
oli myös raajarikkoja. He olivat jääneet jäljelle, kun Kajaanin linnasta oli
hieman aikaisemmin lähetetty 60 miehen valiojoukko apuun Savon suunnalle.
Tammikuun lopulla 1716
kenraali Feodor Tshekin aloitti uudelleen Kajaanin linnan piirityksen. Hän oli
päättänyt lopultakin tehdä selvää yksinäisestä erämaalinnasta, joka oli kuin
piikkinä hänen lihassaan. Nyt hänellä oli mukanaan kokonainen armeija, noin
4000 sotilasta, jotka ryhmittyivät piirittämään linnaa. Kenraali ei aikonut
poistua ennen kuin varustus olisi antautunut. Hän vaati puolustajia
antautumaan, mutta turhaan.
Kajaanin linnasta on vuosien varrella
muodostunut suomalaisten
itsenäisyystahdon symboli.
Itsenäisyyspäivänä eli 6.12. linnan
muureille asetetaan kynttilöitä. Sadat tuikkivat
lyhdyt luovat tuovat valoa
hämyiseen talviyöhön. Kuva: RH.
Kun venäläiset olivat
saaneet tykit asemiin, tulitus alkoi: vihollinen ampui tykinputket kuumana
kuulia ja palopommeja Kajaanin linnaan, josta kuitenkin urhoollisesti ja
sähäkästi vastattiin tuleen. Von Meurmanin rakentamat suojavarustukset olivat
nyt hyvään tarpeeseen eikä miehistötappioita juuri tullut puolustajille
huolimatta kiivaasta ja taukoamattomasta tulituksesta. Muurit ja tykkitornit
kestivät yllättävän hyvin armotonta tykkitulta. Vain yksi puolustaja sai pommituksessa
surmansa ja muutama haavoittui. Vihollisen osumatarkkuudessa oli onneksi suuria
puutteita. Tykistön toimintaa saattoi vaikeuttaa myös ankara pakkanen, johon
piirittäjät eivät osanneet varautua.
Liki viisi viikkoa kului
eikä vihollinen onnistunut valtaamaan sitkeästi puoliaan pitävää linnaa, vaikka
kenraali Tshekin potkikin raivoissaan alaisiinsa vauhtia. Hyytävä pakkanen
alkoi vaatia myös veronsa piirittäjien keskuudessa. Kun sotilailla ei ollut
juuri minkäänlaista suojaa päänsä päälle, paleltumat lisääntyivät rajusti.
Miestappioita lisäsi venäläisten keskuudessa ilmeisesti heikosta hygieniasta
alkunsa saanut sotatauti. Piirittäjien miesylivoima alkoi kuitenkin vähitellen
painaa vaakakuppia heidän edukseen. Puolustajien taidot ja kestävyys joutuivat
nyt todelliseen koitokseen. He eivät saaneet mistään täydennyksiä ja heidän
fyysinen kuntonsakin alkoi pettää, sillä kukaan ei saanut juuri nukuttua
jatkuvassa tulituksessa. Alituinen vartiopalvelu vaati myös veronsa. Ruokakin
alkoi loppua ja polttopuut kävivät vähiin.
Kajaanin linna hyisenä talvipäivänä.
Kuva: RH.
Sitkeästi komentaja Fieandt
piti kuitenkin pintansa eikä antanut periksi, vaikka hänen vaimonsa synnytti
kaiken kauheuden keskellä helmikuun 1. päivänä 1716 pienen poikalapsen, joka kasteessa
sai nimekseen Jaakko Pontus. Siviilien keskuudesta alkoi kuulua napinaa ja
vaatimuksia linnan antautumisesta, mutta Fieandt ei kuitenkaan taipunut. Hän
näki muureilta, kuinka piirittävillä vihollisilla alkoi olla kaikki valmista
lopullista rynnäkköä varten ja kuinka virtaan oli saatu lauttakin, jolla
saattoi päästä saareen. Viimeisenä epätoivoisena tekona Fieandt ajatteli
räjäyttää koko linnan taivaan tuuliin, jotta vihollinen ei saisi sitä
haltuunsa. Kun tämä tuli muurien suojissa kyyhöttävien siviilien tietoon,
ihmiset ryntäsivät linnanpäällikön luokse ja rukoilivat häntä antautumaan
venäläisille, jotta piina lopulta päättyisi.
Viimein komendantti Fieandt
päätti taipua, kun venäläiset olivat suostuneet hänen asettamiinsa
antautumisehtoihin. Oli 24. helmikuuta 1716, kun Ruotsin sinikeltainen lippu
viimein laskettiin alas Kajaanin linnan tornista ja puolustajat keräsivät
vähäiset tavaransa poistuakseen linnasta. Nääntyneiden siviilien ja raihnaisten
sotilaiden laahustaessa linnasta venäläiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta
antautujien kimppuun ja kuljettivat heidät vastoin sopimusta Lammin rannalla
sijaitsevaan komentopaikkaansa. Nähdessään ryysyläislauman, joka pari kuukautta
oli viivyttänyt häntä kaukaisessa erämaassa säiden armoilla ja oli pitänyt pilkkanaan
hänen vaatimuksiaan, kenraali Tsehkin raivostui ja uhkasi vimmoissaan
surmauttaa koko surkean joukon.
Paikallistarinoiden mukaan
silloin venäläisten joukoissa palkkasotilaana taistellut saksalainen eversti
Mannstein esitti jyrkän vastalauseen moiselle kunniattomalle teolle, joka oli
myös kaikkien silloistenkin sodankäyntiin liittyvien normien vastainen.
Mannstein uhkasi riisua miekkansa ja erota Venäjän armeijasta, jos vangit
surmattaisiin. Hänen reaktionsa syynä saattoi olla myös se, että hän oli
kenraali Tshekiniltä saamillaan valtuuksilla neuvotellut Fieandtin kanssa
antautumissopimuksen. Vaikka Mannstein oli palkkasotilas, jollaisia Pietari
Suuri oli värvännyt armeijaansa sen tasoa kohottaakseen, hän näyttää kuitenkin
Hugo Grotiuksensa lukeneen, muuten on vaikea ymmärtää hänen siviilejä
puolustanutta asennettaan, joka vaaransi jopa hänen oman asemansa. Venäläinen
kenraali oli puolestaan tottunut aasialaiseen sodankäyntitapaan, jossa
voittajalla oli kaikki valta voitettuihin eikä voittajan tarvinnut välittää
tehdyistä sopimuksista. Tshekin kuitenkin taipui ja vangit saivat pitää
henkiriepunsa, mutta sotavankeutta he eivät välttäneet.
Vangit kuljetettiin
kahleissa Turkuun ja sieltä huomattava osa joutui sotavankeuteen Venäjälle.
Linnanpäällikkö Fieandt vietiin vaimonsa ja vastasyntyneen lapsensa kanssa aina
Kashiraan saakka lähelle Moskovaa, jossa Jaakko Pontus kuoli 17.9.1717. Hän oli
tuolloin vasta 1½-vuotias. Sitkeä Juhana Henrik Fieandt ei vankeudessakaan
lannistunut vaan pakeni perheineen Ruotsiin.
Kajaanin linnan räjäytys
Kajaanin linnaan oli
puolustajilta jäänyt 12 tynnyriä eli noin 1,6 tonnia mustaruutia. Sitä ei
ennätetty kaataa virtaan ennen antautumista. Valloittajat keksivät ruudille
pian käyttöä: sillä päätettiin räjäyttää erämaa linna ilmaan. Säilyneistä
asiakirjoista ei tarkkaan selviä, milloin räjähdys tapahtui, mutta ilmeisesti
helmi-maaliskuun vaihteessa 1716 Kajaanin linna lensi ilmaan.
Ketään seudun asukkaita ei
tapausta ollut todistamassa: kaupunkihan oli autiona ja linnassa sinnitelleet
sotilaat ja siviilit oli viety kahleissa Paltaniemelle. Vaikka linnan ruudin
laadussa ei ollut kehumista eikä ruutimääräkään ollut aivan suunnaton,
räjähdyksen on täytynyt olla aikoinaan melkoinen paukku ja kuulua laajalle
alueelle.
Kajaanin linnan rauniot peittyvät
talvisin paksujen nietosten alle.
Kuva: RH.
Räjähdyksessä noin puolet
Kajaanin linnan molemmista pyörötorneista lensi taivaalle, muurien yläosa
sortui jokeen, linnan asuinhuoneiden päällä olleet liki kolmen metrin vahvuiset
suojamaat pölähtivät ilmaan ja kaikki asuinhuoneet hirsilattioineen romahtivat
alas. Muuria kaatui paikoin seitsemän metrin, paikoin jopa noin
Aleksanteri
I:n vierailu linnanraunioilla
Aleksanteri
I (1777–1825) oli 1800-luvun merkittävimpiä hallitsijoita, itsevaltainen
keisari ja kilpailijansa Ranskan keisari Napoleonin merkittävin kukistaja.
Keisari teki laajan matkan Sisä-Suomeen syyskesällä 1819. Tuon matkan aikana
hän kävi myös Kainuussa pienen seurueensa kanssa. Kainuun-matkan
pääjärjestäjänä oli 24-vuotias kapteeni Sebastian Gripenberg.
Keisari Aleksanteri I tutustui
Kajaanin linnaan elokuussa 1819.
Kuva: KOKY:n kok.
Keisaria
kohtasi Kajaanissa kiehtova näky: Ämmäkosken yläpuolella kohosivat vanhan ja
salaperäisen erämaalinnan rauniot, jonka ylitse kulki puinen silta. Vapaana
virtaavan Ämmäkosken kumu lisäsi hetken juhlavuutta. Rantamille oli kokoontunut
lähipitäjien asukkaita arviolta noin 300 ihmistä, jotka tervehtivät
Aleksanteria eläköön-huudoin. Paikalla oli myös Kajaanin ja lähiseutujen
johtomiehet. Tämä jälkeen itsevaltias ihaili jonkin aikaa Ämmäkosken kuohuja ja
jokinäkymiä linnanraunioille rakennetulta tasanteelta. Ei ole tiedossa,
kerrottiinko maan isälle Kajaanin linnan tuhoutumisen yksityiskohtia, mutta
tuskin vierailun paikalliset isännät kuitenkaan kertoivat, ketkä linnan olivat
hieman yli 100 vuotta aikaisemmin räjäyttäneet taivaan tuuliin.
Sen
jälkeen hallitsija kuljeskeli jonkin aikaa kaupungin pölyisillä kujilla ja
tutustui kaupungin tuolloiseen, raatihuoneena käytettyyn rakennukseen. Keisari
palasi se jälkeen Vuolijoelle, missä hallitsijan matkustusmukavuus olennaisesti
koheni, kun vastaan saapuneelta nimismies Elfvingiltä saatiin kuriirikärryt.
Niiden avulla keisari Aleksanteri I saapui viimein Nissilän kestikievariin elokuun
29. päivän iltana. Seuraavana aamuna hyvin levännyt ja matkan rasituksista
siistiytynyt itsevaltias jatkoi matkaansa kohti Oulua.
Kajaanin
linnaan ovat 1700-luvulla tutustuneet myös kuuluisa sissi Tapani Löfving ja
Simo Affleck, jonka rahvas tunsi paremmin Simo Hurttana. Sen salaperäisillä
raunioilla ovat viivähtäneet myös Suomen historia isä Henrik Gabriel Porthan ja
runoilija Mikael Franzén. Lisäksi sen raunioita ovat myöhemmin poikasena
kolunneet mm. Eino Leino ja Urho Kekkonen.
Kajaanin linna tutkimus-
ja kaunokirjallisuudessa
Kajaanin
linnaa on vuosisatojen kuluessa käsitelty monissa tieteellisissä ja
kaunokirjallisissa esityksissä. Ensimmäisenä linnaa kuvaili kirjoituksissaan
historioitsija Johannes Messenius, joka ei näytä juuri arvostaneen
karkotuspaikkaansa. Se oli hänen mielestään rakennettu perin vähäisin taidoin
mitättömän joen matalalle luodolle. Linnan rakentaja ei ollut myöskään mikään
rakentaja vaan pelkkä narri, joka väsännyt kokoon tuulimyllyä muistuttavan
hökötyksen. Hänen mielestään linnan valloittamattomuus oli pötypuhetta.
Myöskään runoilija Lars Vivalliuksen kuvaukset eivät mairittele Kajaanin
linnaa.
Kun vuonna 2004 vietettiin Kajaanin linnan 400-vuotisjuhlia,
Kainuun Museossa järjestettiin linnan historiaa valaiseva näyttely.
Kuvan vitriinissä linnan vanhoja lukkoja ja avaimia. Kuva: RH.
Vanhin Kajaanin linnan
viimeisiä vaiheita käsittelevä kirjallinen lähde on Kajaanin kirkkoherran Lars
Henrik Backmanin laatima kuvaus vuodelta 1739. Hän
keräsi työnsä ohessa linnan tuhoon liittyviä tietoja isovihan kokeneilta
paikkakuntalaisilta ja kirjoitti niistä artikkelin En sannfärdig Berättelse om Cajana Slotts och Stads församlings
tillstånd, så mycket man kan i brist af behöriga och under senaste Ryska
fiendtligheter förkomne documenter, af åtskillige trovärdige män kunnat efter
nogaste arbetande inhemta.
Tähän kirjoitukseen ja sen
tietoihin ovat lähes kaikki myöhemmät historiantutkijat ja kirjoittajat
joutuneet turvautumaan Kajaanin linnan vaiheista kertoessaan. Kruununvouti
Gustav Enwald käänsi Backmanin kuvauksen suomeksi vuonna 1934.
Kajaanin linna Sakari
Topeliuksen teosten näyttämönä
Sakari Topelius oli
1800-luvun lopulla Suomen kansan rakastama kertoja ja historiantutkija. Hänen
teostensa ansiosta Kajaanin linnan vaiheet ja Kajaaninjoen kuohuvat kosket ovat
tulleet tunnetuiksi muuallakin Suomessa. Topelius julkaisi vuosina 1851–1867
jännittävän jatkokertomuksen Välskärin
kertomuksia. Siinä kuvataan kahta toisilleen vihamielistä sukua, joiden
kohtaloita ohjaa salaperäinen kuninkaan sormus. Topelius on kuvannut
romaanissaan myös Johannes Messeniuksen elämää syrjäisessä Kajaanin linnassa ja
kavalaa jesuiittaa Hieronymus Mathiaeta, jonka hän viimein antaa hukkua jäisen
Ämmäkosken kuohuihin. Jesuiitta edusti Topeliuksen kuvauksessa pahuuden ja
kierouden perikuvaa.
Topelius julkaisi vuonna
1875 myös kuuluisan Maammekirjan. Siinä on kuvattu elävästi monia Suomi‑neidon
matkailukohteita ja historiaa. Teos on vaikuttanut merkittävällä tavalla
suomalaisten mielikuviin kotimaastaan. Maammekirjaa käytettiin vuosikymmeniä
kansakoulujemme lukukirjana, joten se jätti pysyvän jäljen kansakuntamme
tajuntaan. Kirjassa Kajaanin linna ja sen muinainen piiritys kuvataan jyhkein,
isänmaallisin vedoin:
” Nyt koeteltiin kaarlelaisten miehuutta. Yötä päivää heidän täytyi valvoa
muureilla. Ei ollut heillä ruokaa, ei puita: pakkanen yltyi niin kovaksi, että
heidän sormensa jäätyivät pyssyä pidellessä. Naiset ja lapset, jotka olivat
paenneet linnan turviin, nääntyivät nälkään ja viluun. Mutta sittenkin Fieandt
tahtoi puolustautua; hän tahtoi räjäyttää linnan ilmaan ennen kuin antaa sen
viholliselle. Mutta hän ei voinut olla kuulematta myöskään onnettomain
rukouksia; hän antautui 24. päivänä helmikuuta v. 1716 sillä ehdolla, että
saisi vapaan lähdön.”
Eino Leino ja Kajaanin linna
Kajaanin
linna teki myös nuoreen Eino Leinoon lähtemättömän vaikutuksen. Rauniolinnaan
liittyi vielä 1890-luvulla paljon suusanallista muistitietoa. Kuljeskellessaan
Ämmäkosken rantamia poikanen näki mielikuvituksen siivin linnan sankarilliset
viimeiset vaiheet. Näin ollen ei olekaan ihme, että Eino-poika
kirjoitti ensimmäisen julkaistun runonsa Kajaanin
linna. Hän lausui sen vuonna 1890 Kajaanissa pidetyssä isänmaallisessa
juhlassa. Poika lausui runonsa tyynesti ja oikein rytmittäen. Runon säkeet
helmeilivät kuin vuoripuro Kainuun erämaissa. Yleisö kuunteli hartaana vanhan
linnan tarinaa. Kun poika viimein lopetti, suosionosoitukset olivat raikuvat.
Eino Leino 17-vuotiaana.
KOKY:n kok.
Runo oli merkkipaalu nuoren
runoilijanalun taipaleella. Hän oli saanut säkeidensä historialliset ainekset
selvästi Sakari Topeliukselta, mutta kekseliäs ja yllättävän kypsä riimitys oli
hänen oman luovuutensa varhainen hedelmä. Runon makutuomarina ja
viimeistelijänä oli hänen veljensä, runoilija Kasimir Leino, joka ojensi
kätensä pikkuveljelleen ja totesi toverillisesti: – Onneksi olkoon, Eino Leino! Tästä lähtien voit käyttää sitä
nimimerkkiä. Hämeen Sanomat julkaisi linnarunon 26. syyskuuta 1890. Voidaan
sanoa, että juuri tästä runosta alkoi Eino Leinon julkinen kirjailijanura.
Ilmari Kianto ja Kajaanin linna
Kajaanin
linna liittyy myös Ilmari Kiannon (1874–1970) elämään. Hän julkaisi vuonna 1896
linnan historiaa käsittelevän runon Kajaanin
linnan raunioilla. Kianto kilpaili usein aikalaisensa Leinon kanssa siitä,
kumpi oli parempi lyyrikko ja suomalaisen Parnasson ruhtinas. Hän lienee
tuntenut myös Paltaniemen kasvatin kuusi vuotta aikaisemmin kirjoittaman
Kajaanin linna -runon ja yritti ilmeisesti panna paremmaksi. Kun Leinon runo
korskui sotilaallista urheutta, Kiannon runo oli pasifistisempi. Hän toivoi
linnan raunioita katsellessaan, että hengen miekka olisi tulevaisuudessa
voimakkaampi kuin tykkien jyly.
Kajaanin linna historiallisten
romaanien näyttämönä
Kajaanin linna oli myös
useiden 1920- ja 1930-luvuilla julkaistujen kirjailija Jussi Kukkosen romaanien
näyttämönä. Hän toimi pitkään Kainuun Sanomien päätoimittajana ja kirjoitti
lukuisia nuoriso‑ ja historiallisia romaaneja, joista useimmat liittyvät
johonkin Kainuun historian vaiheeseen. Vuoden 1712 sarkasota ja Kajaanin linnan
piiritys tarjosivat hänelle ehtymättömästi aiheita. Faktapohjan hän näyttää
saaneen ennen muuta A. Vartiaisen kirjoittamasta Kajaanin kaupungin historian
1. osasta, joka ilmestyi 1931. Muuten Kukkosen teokset heijastelevat
kirjoittamisajankohdan eli jatkosodan henkistä ilmapiiriä ja isänmaallisia
tuntoja.
Teoksessa Kainuu palaa käsitellään sarkasotaa ja
vienalaisten kauppiaiden kieroutta sodan aiheuttajina. Kirjan sankari on
talonpoika Iivo Meriläinen, jonka onnistuu lopulta vapauttaa vainolaisten
vangitsema morsiamensa. Teoksen sivuilla seikkailee myös maakapteeni Simo
Hurtta (Affleck). Kirjoittaja pyrki teoksensa avulla kohottamaan lukijakunnan
isänmaallisia asenteita ja maauskoa. Teoksessa Vangittu karoliini, Jussi Kukkonen käsitteli romaanin keinoin
Kajaanin linnanpäällikön Johan Henrik Fieandtin värikästä elämää, vangitsemista
ja pakoa Venäjän sotavankeudesta. Myös tämän kirjan taustalla on nähtävissä
jatkosodan henkinen ilmapiiri.
Tutkijat linnan arvoitusta ratkomassa
Myös monet tutkijat ovat
käsitelleet Kajaanin linnan vaiheita. Vaikka linnasta on laadittu lukuisia
lyhyitä artikkeleita ja uutisia, monografioiden ja laajempien esitysten määrä
on vähäinen. Linnaa koskevan tutkimuksen aloitti varsinaisesti K. A. Castrén,
joka vuonna 1867 julkaisi suppeahkon teoksen Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650–1750. Siinä hän
käsitteli lyhyesti myös Kajaanin linnan tapahtumia.
Huomattavasti
perusteellisemmin linnan historiaan paneutui nuori kajaanilainen ylioppilas
Hannes Gebhard, joka vuonna 1887 julkaisi noin 30-sivuisen tutkielman Kajaanin
linnasta. Linnan vaiheita hän käsitteli myös suppeasti myös teoksessaan Kuvaelmia Kajaanin kaupungista v. 1651–1700
ja 1723–1809. Gebhardista tuli myöhemmin professori ja
osuustoimintaliikkeen isä. Hän toivoi muuttavansa linnakirjansa avulla
kajaanilaisten välinpitämättömiä asenteita rauniolinnaa kohtaan. Siinä hän
onnistuikin, sillä juuri nuorukaisen puuhakkuuden ansiosta Muinaistieteellinen
toimikunta ryhtyi kunnostamaan pahoin rappeutuneita raunioita.
Kajaanin linna ja silta. Kuva: RH.
Suomen itsenäistymisen
jälkeen Kajaanin linnaan liittyi läheisesti Eino Cederbergin kirjoittama teos Kaksi Kajaaninlinnan vankia, jossa hän
käsitteli hyvin seikkaperäisesti ja kaunokirjallisen lennokkaasti Johannes
Messeniuksen ja Lars Vivalliuksen vankeusvuosia. Noihin aikoihin linna oli myös
Kajaanin kihlakunnan kruununvoudin Gustav Enwaldin herpaantumattoman
mielenkiinnon kohteena. Hän laati kymmeniä pienehköjä sanomalehtiartikkeleita
paikallisiin lehtiin Kajaanin linnan vaiheista, sen rakennuksista ja vangeista.
Hänellä ei ollut kuitenkaan energiaa laajemman tutkimuksen julkaisemiseen.
Samoihin aikoihin myös
Hyrynsalmen nimismies H. W. Claudelin käsitteli Kajaanin linnan vaiheita
muutamissa kirjoituksissaan. Nimismies oli kiinnostunut ennen muuta Kajaanin
linnan päällikön tyttären Anna Trolinin surkeasta kohtalosta ja julkaisi siitä
useita artikkeleita. Kokonaan uuden vaiheen Kajaanin linnaa käsittelevässä
tutkimuksessa aloitti lehtori A. Vartiainen, joka julkaisi vuonna 1931
perusteellisen Kajaanin kaupungin
historia I:n, jossa myös Kajaanin linnalla on hyvin merkittävä asema. Hänen
laajoihin arkistotutkimuksiin perustuva teoksensa on kestänyt varsin hyvin ajan
hammasta ja toi aikoinaan runsaasti uutta tietoa korpilinnan vaiheisiin.
Valitettavasti teoksen luettavuutta heikentävät raskaat luettelot ja
nippelitietojen vyöryttäminen sekä lähes täydellinen väliotsikkojen puute, joka
tekee teoksesta erittäin raskassoutuisen luettavan, jopa alan tutkijoille.
Kajaanin linna julkisessa keskustelussa
Kajaanin linna on olemassaolonsa aikana herättänyt
toistuvasti paikallisissa asukkaissa intohimoja. Joidenkin mielestä se on
arvoton kivikasa, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että se on todellinen
seutukunnan symboli ja ylpeydenaihe ja se tulisi kunnostaa alkuperäiseen
asuunsa.
Kajaanin
linnaa koskevia pohdintoja 1800-luvulla
Ensimmäisen kerran 1700-luvun jälkeen Kajaanin
linnan uudelleen rakentamista pohdittiin 1880-luvun lopulla, jolloin puuhakas
kajaanilainen nuorukainen, ylioppilas Hannes Gebhard (1864–1933) esitti
huolensa linnanraunioiden rappiosta. Hän kirjoitti silloiselle valtionarkeologi
J. R. Aspelinille kirjeen, jossa hän surkutteli linnanraunioiden silloista
kuntoa ja vaati raunioiden kunnostamista. Gebhard kirjoitti myös vuonna 1887
ensimmäisen Kajaanin linnan historiaa käsittelevän tutkimuksen.
Huoli
raunioiden kunnosta oli tuohon aikaan todella aiheellista, sillä linnan muurit
olivat päässeet pahoin rapistumaan. Linnanraunioista oli tullut kajaanilaisten
yleinen kaatopaikka, jonne oli kipattu kaikenlaista roinaa. Noihin aikoihin
esille nousi myös ajatus Kajaanin linnan rakentamisesta uudelleen. Hankkeesta
innostui myös 1800-luvun loppupuolen nikkariarkkitehtuurin mestari, arkkitehti
Jac. Ahrenberg, joka laati laajan Kajaanin linnan restaurointisuunnitelman. Hän
laati useita Kajaanin linnaa esittäviä piirroksia ja maalauksia, joista
ilmenee, millaiseksi Ahrenberg kuvitteli linnan ennen venäläisten suorittamaa
räjäytystä. Hän sai Kajaanin linnaa koskevia tietoja ennen muuta Hannes
Gebhardilta ja maanmittari Kaarlo Lönnbohmilta, joka teki linnasta tarkat
asemapiirrokset. Rahaa raunioiden kunnostamiseen ei kuitenkaan tuolloin ollut.
Pohdintoja 1930-luvulla
Vuonna
1934 Kajaanin linnan uudelleen pystyttämistä pohdittiin jo laajemmissa
piireissä, kun uuden Linnansillan rakentamista ryhdyttiin suunnittelemaan.
Monet olivat sitä mieltä, että jos kerran siltakin uusitaan, linnakin
voitaisiin kunnostaa. Kun rakentamisasiaa kysyttiin paikallisilta
vaikuttajilta, esille nousi monenlaisia mielipiteitä. Kruunuvouti Gustav
Enwald, joka tunsi poikkeuksellisen hyvin linnan historian, piti uudelleen
rakentamista epäilyttävänä, sillä linnan perustus oli siihen liian heikko eikä
kestäisi lisäkuormaa. Kajaanin linnan piirustuksia ei myöskään löydetty. Linnan
uudelleen rakentaminen olisi tullut myös tavattoman kalliiksi. Hän kannatti
vain linnanraunioiden kunnostamista kestämään paremmin säiden kuluttavaa
vaikutusta.
Linnansilta talvella. Kuva: RH.
Myös
Oulun maakunta-arkiston hoitaja maisteri L. Kujala epäili linnan uudelleen
rakentamista. Hänen mielestään Muinaismuistoyhdistys ei varmaankaan antaisi
lupaa linnan uudistamiseen, koska piirustuksia ei ollut. Kujalan mukaan linnan
rauniot kertoivat varustuksen vaiheista paremmin kuin uusittu linna. Rahat oli
käytettävä ennemminkin linnanraunioiden kunnostamiseen kuin uuden
rakentamiseen.
Kainuun
Museoyhdistys esitti 1.4.1934 Muinaismuistoyhdistykselle pormestari Fredrik K.
Hyökyn ja maisteri Isidor Wuoren laatiman kirjelmän, jossa toivottiin Kajaanin
linnan rakentamista uudelleen. Yhdistyksen mielestä näin syntyviin tiloihin
voitaisiin sijoittaa myös Kainuun Museo. Muinaistieteellinen toimikunta oli
kuitenkin sitä mieltä, että mikä kerran oli tuhoutunut, sitä ei voi enää
palauttaa. Linnan uusiminen pikemminkin turmelisi jäännöksiä ja antaisi
muinaismuistolle väärän leiman.
Linnansilta kesällä. Kuva: RH.
Kajaanin linnan
suojelu ja rakentaminen nousivat uudelleen esille vielä toukokuussa 1939,
jolloin toimittaja Eemili E. Nordlund ihmetteli sitä, miksei linnanraunioiden
töitä saatu vielä kuntoon ja löydöistä tehtyä näyttelyä valmiiksi. Hänen
mielestään asialla oli jo kiire, sillä Suomi valmistautui Helsingin vuoden 1940
olympialaisiin, joiden aikana myös Kajaaniin oli odotettavissa
matkailijatulvaa. Hän toivoi, että Muinaistieteellinen toimikunta saisi työn
valmiiksi kesän 1939 aikana. Debatti jatkui vielä jonkin aikaa, mutta
talvisodan puhkeaminen keskeytti linnaa koskevat pohdinnat.
Mielipiteitä Kajaanin linnasta sodan jälkeen
Kajaanin linnan
uudelleen rakentaminen nousi uudelleen esille helmikuussa 1958. Tuolloin
Joensuussa asuva maisteri A. I. Hintikka julkaisi vetoomuksen Kajaanin linnan
entisöimisestä. Hänen mukaansa Turun linnaa ja Hämeen linnaa entisöitiin hyvää
vauhtia valtion kustannuksella, mutta Kajaanin linna pysyi yhä rauniona.
Hintikan mielestä Kajaanin linnan historiallinen arvo oli suuri. Hän visioi,
kuinka linnasta tehtäisiin Messenius-museo ja sen linnanpihaan asetettaisiin
seisomaan Pitkän Tanelin eli Daniel Cajanuksen patsas luonnollisessa 2,47
metrin koossaan. Lisäksi valleille voitaisiin sijoittaa linnan uljaan
puolustajan J. H. Fieandtin patsas. Linnan rakentaminen voitaisiin toteuttaa työttömyystöinä.
Hän olisi sijoittanut pahennusta herättävän Linnansillan suureen tunneliin,
joka kulkisi linnan läpi. Kajaanin linnan uudelleen rakentaminen elvyttäisi
hänen mielestään matkailua merkittävästi koko entisen Kajaanin vapaaherrakunnan
alueella.
Kajaanin linnan itäpuolista tornia on kunnostettu useaan otteeseen.
Muurissa näkyvien suurten kivien tehtävänä oli suojata linnan rakenteita
vihollisen kohtisuoraan ammutulta tykkitulelta. Kuva: RH.
Hintikan monia
ideoita pursunnut kirjoitus synnytti mielipidetulvan. Kainuun historiaa
monipuolisesti tutkinut lehtori Lauri Lounela oli sitä mieltä, että kysymys oli
nimenomaan uudistamisesta, ei entistämisestä. Linnasta oli säilynyt kyllä
aikalaistodistajan piirroskuva eli kirkkoherra Lars Backmanin 1730-luvulla
tekemä piirros, jota voitaisiin käyttää hyväksi. Ongelma oli vain linnan heikot
perustukset, jotka eivät kestäisi lisämuureja ja kerroksia. Perustustyöt olisi
suoritettava uudelleen, mikä maksaisi maltaita. Hän myös epäili, ettei
Muinaistieteellinen toimikunta hyväksyisi mitään lisättäväksi tai
poistettavaksi. Lounela epäili myös Messenius-museon perustamista. Sen
perustaminen oli vaikeaa, koska mitään Messeniukseen liittyvää esineistöä ei
ollut säilynyt Kajaanissa. Sen sijaan hän kannatti muistotaulun asettamista
Kajaanin linnaan historioitsijan muistoksi.
Silloinen Oulun
läänin maaherra Kalle Määttä kannatti raunioiden kunnostamista. Hän epäili
kuitenkin teknisten seikkojen muodostuvan esteeksi. Sen vuoksi asiaa pitäisi
selvitellä erillisessä elimessä. Kainuun Matkailijayhdistyksen silloisella
puheenjohtajalla O. Pulkkisella ei ollut mitään sitä vastaan, että rauniot
saataisiin näyttävimmiksi. 1950-luvulla puhetta kyllä riitti, mutta teot jäivät
vähäisiksi.
Kajaanin linnasta Kainuun läänin
symboli?
Kun Kajaanin linnaa
1970-luvun lopulla jälleen kunnostettiin, pohdittiin parinkymmenen vuoden tauon
jälkeen, mitä raunioille pitäisi tehdä. Museoviraston tutkija Lasse Laaksosen
mielestä linna oli säilytettävä rauniolinnana, jota kunnostettaisiin aina
tarpeen mukaan. Tieteellisiä edellytyksiä linnan kunnostamiselle ei ollut.
Tavalliset kajaanilaiset surkuttelivat kuitenkin raunioiden kuntoa.
Kajaanin linna esiintyy useissa
vaakunoissa,
kuten Kajaanin opettajankoulutusyksikön
päärakennuksen seinässä olevassa
vaakunassa.
Seinässä oleva vaakuna liittyy Pietari
Brahen
sinettiin. Vaakuna antaa virheellisen
kuvan
korpilinnasta, sillä Kajaanin linna ei koskaan
ole ollut nelitorninen. Kuva: RH.
Kainuun lääni -hanke oli
1970-luvun lopulla vahvasti esillä Kainuussa monissa yhteyksissä. Kainuun
seutukaavajohtaja, tohtori Hannu Linnainmaa oli syksyllä 1978 julkaisemassaan
kirjoituksessa vankasti sitä mieltä, että Kajaanin linna oli kunnostettava
tulevan Kainuun läänin symboliksi ja maakunnan yhtenäisyyden vertauskuvaksi.
Lisäksi linnasta voitaisiin tehdä rakennustaiteellinen muistomerkki ja
omaleimainen kulttuuri- ja juhlakeskus. Samalla kun linna rakennettaisiin
uudestaan, oli myös vanhasta Linnansillasta päästävä eroon, sillä se muodosti
autoliikenteelle pullonkaulan. Linnansilta oli muutettava kevyenliikenteen
väyläksi, jollainen se oli ollut Kajaanin linnan varhaisvaiheissa.
Kajaanin linna esiintyy myös
nykyisessä Kajaanin kaupungin
vaakunassa.
Kunnostettuun
linnaan voitaisiin sijoittaa näyttely- ja kulttuuritiloja sekä torniosaan
korkeatasoinen ravintola ja kahvila. Lisäksi linnan tiloja voitaisiin käyttää
sekä kaupungin että tulevan läänin juhlahuoneistona. Linnainmaan mielestä
Kajaanin linnan kunnostaminen tuli aloittaa seuraavaksi, sillä maamme muiden
linnojen kunnostusohjelma oli jo loppusuoralla. Hän pohdiskeli myös linnan
piirustusten puuttumisen aiheuttamaa ongelmaa, mutta puute voitaisiin korvata
muulla linnoihin liittyvällä tietämyksellä, jota 1600-luvusta oli vielä
tallella. Linnainmaa aprikoi myös sitä, että jos jokainen sotien jälkeen
tuhoutunut rakennus olisi jätetty kunnostamatta, miltähän maailmamme näyttäisi.
Kajaanin linnaa koskeva ideointi loppui kuitenkin nopeasti, sillä Kainuun lääni
-hanke jouduttiin kuoppaamaan taloudellisten syiden vuoksi.
Viime vuosikymmenien mielipiteitä
Seuraavan kerran
Kajaanin linnan rakentaminen nousi esille tammikuussa 1986, jolloin asiaa
pohdittiin Kainuun seutukaavaliiton järjestämässä palaverissa. Paikalla oli 15
eri alojen edustajaa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Kajaanin linna oli
alennustilassa. Miten sen tilaa olisi voitu kohentaa, siitä vallitsi kuitenkin
erimielisyys. Keskustelussa ilmeni kaksi vastakkaista näkemystä:
kulttuurihistoriallinen näkemys, jossa korostettiin raunioiden säilyttämistä
kunnostettuna ja vaalittuna muinaismuistona, ja matkailun tarpeita mukaileva
kanta, jossa korostettiin linnan rakentamista uudelleen Kainuun matkailun
vetonaulaksi. Tilaisuuden lopuksi päätettiin käynnistää Kajaanin linnan
piirustusten etsintä Neuvostoliitosta ”virallisella tieteellis-tekniseen
yhteistyön sopimukseen perustuvalla pyynnöllä”.
Kajaanin linnan raunioiden katveessa liikkuu kesäisin monia
innokkaita kalamiehiä, jotka uistelevat
tummasta
virrasta elämänsä vonkaletta. Kuva: RH.
Vuoden 1986 linnakeskustelu oli laajempaa kuin aikaisemmin, sillä siihen
osallistui useita tavallisia kajaanilaisia lehtien yleisönosastoissa.
Useimmissa mielipidekirjoituksissa asetuttiin kannattamaan linnan uudelleen
rakentamista. Kirjoituksissa korostettiin mm. sitä, että linnan rakentaminen
vähentäisi seudun työttömyyttä. Monet olivat myös sitä mieltä, että
Linnansillan aiheuttama ikuisuusongelma oli viimein ratkaistava ja silta oli
purettava pois maisemaa pilaamasta. Kajaanin linnaa koskeva keskustelu on
jatkunut näihin päiviin asti.
Viimeisten
parin sadan vuoden aikana Kajaanin linnaan liittyvä keskustelu on ponnahtanut
esille säännöllisesti aina parin kymmenen vuoden välein, kun joku tullista
tullut on huomannut rauniolinnan alennustilan. Varsinkin
Linnansilta
on herättänyt kielteistä huomiota ulkopaikkakuntalaisten silmissä. Paikallisia
asukkaita se ei ole juuri häirinnyt.
Syyskesästä 2006 Kajaanin Linnansillan itäpuolelle valmistui
kevyt kävelysilta. Aika näyttää, miten se sulautuu kulttuurimaisemaan.
Kuva: RH.
Mihinkään konkreettisiin
tuloksiin keskustelut eivät ole valitettavasti johtaneet. Raunioita on toki
silloin tällöin kunnostettu, mutta vuosien saatossa silta on muuttunut
jatkuvasti massiivisemmaksi ja linna on jäänyt yhä pahemmin sillan varjoon. Syksyllä
2006 Linnansillan itäpuolelle valmistui uusi kävelysilta, joka helpottaa
yhdysliikennettä Linnansaarelle.
29.11.2006
Lähteet
Ahonen Felix, Kajaanin kaupungin historia
III. Vv. 1810–1905. Kajaani 1961.
Backman 1739. Kirkkoherra Lars Henrik
Backmanin kertomus vuodelta 1739. Erittäin huomattava asiakirja Kajaanin seudun
historiassa. Kajaani 7.6.1934 no 62; 9.6.1934 no 63.
Castrén K. A., Kertoelmia Kajaanin läänin
vaiheista vv. 1650–1750. Helsinki 1867.
Cederberg Eino, Kaksi Kajaaninlinnan vankia.
Hämeenlinna 1923.
Gebhard Hannes, Kajaanin linnasta.
Erillispainate. Helsinki 1887.
Heikkinen Reijo,
Heikkinen Reijo, Kajaanin linna. Västinki
vuosisatojen virrassa. Jyväskylä 2004.
Tyrkkö Martti, Kajaanin kaupungin historia
II. Vv. 1717–1809. Kajaani 1948.
Vartiainen A., Kajaanin kaupungin historia I.
Isonvihan loppuun. Kajaani 1931.
Kuvalähteet
Reijo Heikkisen kokoelma
Kainuun Museon kokoelma
Kajaanin opettajankoululutusyksikön kokoelma
(lyh. KOKY)