Runoilija Rutimon 
rotkon rinteillä

 

Teksti ja kuvat Reijo Heikkinen

 

S

otkamosta ja sen jyhkeistä vaaroista kehittyi 1800-luvun lopulla mielenkiintoinen matkailunähtävyys, jonne Kainuuseen tulleet karelianistit innokkaasti samosivat. Siitä tuli myös Kajaanissa vierailevien englantilaisten lohi­lordien vierailukohde sen jälkeen, kun höyryalus Elias ryhtyi liikennöimään Kajaanista Sotka­moon.

 

 

Vuokatin jyhkeä siluetti on hallinnut Hiukan maisemia.

Vuokatista muodostui jo 1800-luvulla karelianistien ja

kainuulaisten kotiseuturetkien toiviokohde.

 

Sotkamon luontoa hallitsi ennen muuta Vuokatin 15 kilometrin mittainen vaaraselän­ne, jonka korkeimmat vaarat ovat Naulavaara (368 m), Porttivaara (351 m), Losonvaara (350 m) ja ennen muuta Vuokatti, jonka huippu kohoaa 351 metrin korkeuteen. Nuasjärven ja Ison Sapsojärven välissä sijaitsevasta Isosta Pöllystä, jonka laki yltää 329 metrin korkeuteen, tuli koko vaarajonon kuuluisin näköalapaikka. Sinne kiipesivät ensin karelianistit ja heidän jälkeensä eteläsuomalaiset matkailijat ja myöhemmin myös ulkomaalaiset turistit maisemia ihailemaan. Vaaran laelta avautuvat komeat näköalat Nuaksen laajoille selille ja kainuulai­seen korpiluontoon.

 

Matkasuuntia Suomessa 1888 - 1890 -kirjassa annettiin tarkkoja ohjeita, kuinka seudun maisemia saattoi päästä ihailemaan:

 

”(...) Pieni, kanneton, nopeakulkuinen höyry Elias kulkee kaupungista kahdesti viikossa ja ansaitsee myöskin huomiota. Samalla höyryveneellä voi 5 kertaa viikossa käydä Kajaanista Sotkamossa, johon matkaan menee päivä tahi kaksi. Matkan sinne tekee 3 tunnissa, maksu 1 mk 60 p:niä. Mukavinta on Kärnälän kestikievarin sivu mennessä Wuokatin matkaa varten tilata hevosia ja kärryjä Tikkalanniemen taloon, johon on sopivin jäädä höyryveneestä ja jossa voi saada hyvää talonpojan ruokaa sekä yösijan, jos tarvitsee. Tämä talo on Sotkamon kaunis­tusten keskivälillä: Wuokatin (300 m. merenpinnasta), josta on suurenmoinen näköala ja Naapurinvaaran, jolla on erinomaisen kaunis, jopa etelämainen kasvillisuus. Tikkalanniemes­tä pääsee maantietä noin 6 km. Wuokatin juurelle, josta lähtee noin 2 km. pitkä, jokseenkin vaivalloinen, paikoitellen vetinenkin polkutie vuorelle. Kyytimies tavallisesti jättää hevosensa maantien varrelle ja tulee opastamaan Wuokatille sekä viepi sitten Sotkamon kirkolle, jonka seutua kannattaa käydä katselemassa. Siellä on laivasilta ja siistiä taloja, joista voi saada ruokaa ja yösijan.” (Emt. s. 143.)

 

Tunnetuin Vuokatin maisema. Taustalla siintää

Nuasjärven avara selkä monine saarineen.

 

Vuokatista tuli suosittu retkikohde myös Paltaniemen säätyläisten keskuudessa 1800-luvun lopulla. Kainuusta oli hankala matkata Kolille, joka oli karelianistien ja fennomaanien suosikkikohde, mutta Vuokatti ajoi lähes saman asia toivioretkikohteena.

 

Paltaniemellä innokkaimpien retkeilijöitä oli Lönnbohmin perhe. Tämä johtui ennen muuta O. A. F. Lönnbohmista, perheen esikoisesta, joka oli innokas kotiseutumies ja tunsi Kajaanin lähitienoot kuin omat taskunsa. Paltaniemeläisten oli kesällä 1890 myös perheen kuopus eli 12-vuotias Eino Armas Lönnobohm, joka oli jo saanut kuulla kertomuksia Sotkamon uljaista vaaroista ja avarista näkymistä. Kesäinen retki tehtiin Elias-laivalla Rehjan ja Nuaksen poikki. Seudun maise­mat varsinkin Naapurinvaaran suunnalla tekivät poikaan voimakkaan vaikutuksen. Haltioitu­neet tunnelmat ilmenevät selvästi hänen kirjoittamassaan Pohjolan maisema -runossa, joka oli ensimmäinen hänen monista Vuokatti-aiheisista vuodatuksistaan:

 

Pohjolan maisema

Mä vuorell’ seisoin Vuokatin,

ihailin maisemaa,

ihastuin sekä huudahdin:

’Oi kaunis Kainunmaan!’

 

Tunturihuiput korkeat

kaukaa nyt sinersi, ja kalliokuilut huimaavat

mun alla ammotti.

 

Ja vaaranrinteet metsäiset

kylineen, peltoineen,

ja järvet heleet siniset

kauneine saarineen.

 

Sen kaiken säteillessä näin

mä aamuauringon,

ja riemun tunsin syömessäin:

’Tää Suomenmaata on!’”

(Leino, Runot I 1961, s. 248.)

 

Eino-poikasen ihanteellinen runo syntyi postimanifestin synnyttämissä isänmaallisissa tunnelmissa. Postimanifestillahan tarkoitettiin keisari Aleksanteri III:n vuonna 1890 antamaa julistusta, jolla Suomen postilaitos alistettiin Venäjän sisäasianministeriön alaiselle Venäjän posti- ja lennätinlaitoksen ylihalli­tukselle. Julistus koettiin raskaana takaiskuna Suomen autonomialle. Asiasta oli varmasti keskusteltu Lönnbohmin perheessä, jossa Oskar ja Kasimir tunsivat manifestin taustat. Runol­laan nuori Eino halusi kantaa kortensa kekoon isänmaallisen hengen nostattamisessa. Ajan isänmaalliset tunnot ilmenevät varsinkin runon lopussa. Huudahduksessa on myös ripaus kansallisromantiikkaa ja vankka annos varhaista maakuntahenkeä.

 

Vuokatin laella lymyävä, soiden reunustama

Pöllynlampi päilyy tummana ja arvoituksellisena.

 

Vuokatin vaarajonon tunnetuimmalta huipulta Ison Pöllyn laelta avautunut maisema näkyi 1890-luvulla paremmin kuin tänä päivänä, sillä nykyisin seudulla kasvavia suuria kuusia ei ollut tuolloin vielä maiseman peittona. Varsinkin näkymä Nuaksen avarille aavoille pääsi Eino Leinon lapsuusvuosina oikeuksiinsa, mutta Kajaanin rantamat siinsivät lännessä yhtä utuisina kuten tänään.

 

Sana vaara ei näytä olleen vielä yleisessä käytössä, sillä Leinon ja muidenkin Vuokatin-kävijöiden teksteissä puhutaan yleensä vain vuorista ja tuntureista. Kainuu-nimen oikea kirjoitusasu ei myöskään näytä tuolloin vielä iskostuneen poikasen mieleen, sillä koko Kainuu ei ollut tuolloin vielä maakuntakäsitteenä vakiintunut.

 

Nykyisin pitkospuut kiertävät Pöllynlammen

rantamia. Leinon vuosina retkeläiset saivat

loikkia suoturppaalta toiselle.

 

Pohjolan maisema -runossa Kainuu-nimi ilmaantuu kuitenkin ensimmäistä kertaa kaunokirjallisuuteemme. Merkittäväksi tämän tekee se, että nimen otti käyttöön vasta 12-vuotias poikanen. Runossaan Pohjan kansalle vuodelta 1892 Eino Leino käyttää yllättäen kuitenkin termiä Pohjanmaa, johon Kainuu hallinnollisesti ja muiltakin siteiltään kuului. Runossaan hän puhui kuitenkin juuri Kainuusta, josta halla oli vienyt viljat mennessään ja jonka kansa sai kärsiä puutetta ja nälkää.

 

Vuokatin avarat maisemat poikkesivat huomattavasti Leinon kotiseudun Hövelönlahden idyllisistä maisemista. Tosin Paltaselän ylitse häämöttävä Kivesvaara muistutti muodoltaan etäisesti jyhkeää Vuokattia, mutta oli sitä huomattavasti matalampi. Vuokatin laajat näkymät näyttävät jääneen voimak­kaasti pojan mieleen, sillä hän halusi päästä kiipeämään uudelleen Ison-Pöllyn laelle maise­mia ihailemaan.

 

Rutimon rotkon seinämä kohoaa kohti korkeuksia.

Sen laelta muinaismiehet silmäilivät vainolaisten

liikkeitä. Leinon aikana rinne oli vielä paljaana.

Nykyisin männynkäkkärät sinnittelevät rotkon reunamilla.

 

Einon toive toteutui kesällä 1892, jolloin hän julkaisi tuolloisen patikkaretkensä innoittamana runon Tervehdys Kainuunmaalle. Vuokatin maisemat olivat hänen mielessään yksi Kainuun komeimpia luontokohteita. Hän tervehtii runossaan ympärillä levittäytyviä näkymiä rehvak­kaasti kuin vanhaa tuttua:

 

Tervehdys Kainuunmaalle!

Nyt tervepä Vuokatin vaarat

ja Maaselän harjanteet,

ja tervepä Kiehimän haarat

ja Sotkamon välkkyvät veet!

Olen talven mä ollunna poissa,

mut vielähän tuntenet mun,

oi onnea taas olla koissa -

mä syliini suljen sun!

 

Nyt vieläkö vellova Ahti

mun vastahan ottaa taas

ja vieläkö, läikkyvä lahti,

sun kuulen mä loiskintaas?

Ja vieläkö tuntevi pursi,

tuo ystävä armainen,

mi kanssani ennen mursi

läpi loiskunnan laineiden? (...)”

(Leino, Runot I 1961, s. 301.)

 

Eino Leino oli ollut edellistalven Hämeenlinnassa, jossa hän oli kovasti kaivannut kotikontujaan. Hän liittää runoonsa taitavasti Vuokatin vaaramaisemat, kotilahdelmansa maisemakuvat ja Oulujärven ulapoiden näkymät. Runossa on myös ripaus tuttua kotiseudun murretta, sillä ”ollunna” on tyypillistä Kainuun murretta.

 

Sissiluolan opaste. Sotkamon kunta on

laittanut Rutimon rotkon laella sijaitsevaan

Sissiluolaan kunnon opasteet.

 

Edellä käsitellyt Vuokatin-retket keskittyivät lähinnä maisemien ihailuun. Sen sijaan kesän 1893 vierailun aikana Leino sai maisemien katselun ohella kuulla Vuokatin seudun tarinaperin­nettä. Tuolloin 15-vuotias nuorukainen tutustui ensimmäisen kerran myös Vuokatinlampeen, Ison Pöllyn kupeella väikkyvään syvään lampeen, jonka paikkakuntalaiset sanoivat olevan pohjaton kuin Inarijärvi.

 

Sissiluolan maljamaisessa kuopassa muinaiset

lappalaiset uhrasivat jumalilleen.

 

Vuokatti ja sen maisemat saavat kesällä 1893 aivan uuden ulottuvuuden. Leinon kuvauksesta huokuu kiintymys maisemaan ja sen kauneuteen. Tekstissä on myös yhteiskunnallinen ulottu­vuus, sillä hän kantaa huolta siitä, millaisia tuhoja viileän ja sateisen kesän hallat aiheut­tavat kotiseudun ihmisille.

 

Vuokatin harjulla

Olimme kiivenneet Vuokatin louhista rinnettä ylös huipulle, sieltä olimme ihailleet Naapuri­vaaran vihertäviä laihoja, kierteleviä Sotkamon vesiä ja sinertäviä vaaroja. Ainostaan järvi oli vielä katselematta. Kapusin vuoren toiselle puolelle, kallionkielekkeelle, joka melkein äkki­jyrkkänä putosi järveen. Siitä voin nähdä yli tuon tumman lammen, jonka rantoja lumpeet kaarsivat, näin vastarannan jylhän kuusikon ja kappaleen kesäistä taivasta... Aurinko laski juuri, sen rusko leimusi hetkisen kuusten latvoilla, mutta pian laskeutui kesäyön hämärä hienona, autereisena yli vaarojen. Pitkin lammen pintaa alkoi leijailla utupilviä, ne vyöryivät vaaleina, kuultavina aaltoina aina rantakallion juurelle, josta ne hiljalleen alkoivat lipua ylöspäin.” (Leino, Runot I 1961, s. 339.)

 

Hämyisen kesäyön unelias, hieman apea tunnelma tarttui nuorukaiseen. Hänen mieleensä nousi utuisia aatteita, ja hän muisteli oppaan kertomusta siitä, kuinka muuan ukko oli yrittänyt mitata lammen syvyyttä. Oli kuulemma laskenut ja laskenut köyttä lammen pohjaan mutta oli luopunut mittauksestaan kuultuaan lammen haltijan uhkauksen.

 

Sissiluolan seinissä on hämäriä ja hieman

arvoituksellisia kalliopiirroksia, joita matkailijat

ja kulkumiehet ovat aikoinaan kallioon hakanneet.

 

Leino oli nauranut tarinal­le aurinkoisella rinteellä, mutta yön hämyssä hän olikin näkevinään sumuisella lammella ukon purressaan. Hän oli myös kuulevinaan, kuinka Vuokatti uhkaavasti jymähteli. Se jymäh­teli kuulemma aina ennen suuria hallavuosia. Siksi Leino ei halunnut olla hyisen lam­men soisella rannalla. Sen sijaan vaaran laella hän viihtyi ja nautti myrskyssä leimuavista salamoista. Noiden luonnonnäkyjen ohella hän pohdiskeli kesän 1893 hallan aiheuttamia tuhoja Kainuunmaassa. Kyynel oli tuohon aikaan monen petäjäleivän kastikkeena.

 

Kesän 1893 Vuokatin-retkelle osallistui Pohjalaisen osakunnan ylioppilaita ja kajaanilaisia nuoria. Leino lienee ollut retken nuorin. Nuorukaisen seurassa istui myös hänen ”sinipiikasensa”, Helmi Roos (myöhemmin Auvinen), runoilijan tuonaikainen muusa, jolle Leino omisti monia runojaan. Eino Leino kuvaa Elämäni kuvakirja -muistelmateoksensa luvuissa Vuokatinlampi ja Mustat sukat, kuinka hän arkaillen esitti hellät tunteensa tytölle, joka halusi suhtautua nuorukaiseen kuitenkin vain sisarellisesti ja lähti toisen sulhon, jo ylioppilaaksi päässeen Kyösti Haatajan matkaan. Torjutuksi tulemisella oli kauaskantoiset vaikutukset Leinon myöhempiin naissuhteisiin.

 

Vuokatti myöhemmin Leinon innoittajana

 

Vuokatin laella sijaitsevassa kuopassa, joka on muodoltaan kuin uhrimalja, tiedetään mui­naisten lappalaisten tehneen taikojaan ja uhranneen poron sisälmyksiä omille jumalilleen. Paikkaa näytettiin yleisesti matkailijoille jo 1800-luvulla, mutta myös nykyisin se on turistien nähtävissä pienen huohotuksen aiheuttavan kiipeämisen jälkeen.

 

Ison Pöllyn rinteessä sijaitsevan miehenkorkuisen Sissiluolan luonnonmuovaamalla askelmalla oli myös Eino Leinon mieli­paikka. Se oli paikallistarinoiden mukaan rappasotien aikana eräänlainen vartioluola, josta sotkamolaiset tähyilivät silmä kovana Kiimasen selälle ilmaantuvia vainolaisia. Jos heitä ilmaantui horisonttiin, vartiomiehen tuli nopeasti sytyttää vainovalkea. Tuolla samalla pai­kalla nuori Eino Leino istui pitkiä aikoja ja kuvitteli, millaiselta seutu oli näyttänyt aikojen alkuhämärissä. Taru muuttui todeksi, ja mennyt näyttäytyi koko mahtavuudessaan. Seudulla todellisuus ja myytti sekoittuivat uutta luovalla tavalla. Rutimon rotko mainitaankin useassa Leinon runossa. Helkavirsien yksi jyhkeimpiä runoja on Kouta-balladi, jossa Rutimon rotkol­la on vankka sijansa:

 

”(...) Virkkoi maasta Mannun vanhin:

- Rotkohon Rutimon mennös,

missä ankara Ajatar

liehtoo liekkiä sinistä

pyhän päällä aarnihaudan.

Saat sa mahdin maan ikuisen,

tulet Kouta kaikkitieto.”

(Leino 1903/1997, s. 6162.)

 

Kouta-balladissa Rutimon rotko on Manalan synonyymi. Siellä ankara Ajatar vaali ikuista liekkiä aarnihaudan päällä. Tiedonjanoinen Kouta, joka halusi selvittää kuoleman arvoituk­sen, laskeutui balladin lopussa Mannun ohjeiden mukaan tiedonjanonsa pakotta­mana järkähtämättömän rauhallisesti rotkoon. Koudan laskeutumisella Rutimon rotkoon on selviä yhtymäkohtia Kalevalaan, jossa Väinämöinen laskeutuu Tuonelaan. Vuokatin Rutimon louhikoissa onkin voimakas kalevalainen tunnelma jyhkeiden maisemien keskellä.

 

Rutimon rotkon rinteille on nykyisin helppo kiivetä.

Toisin oli Leinon vuosina, jolloin retkeläisten

piti kiipeillä vaarallisia kalliopolkuja.

 

Runon kehittelyn J-luonnoksessa Leino mainitsee Vuokatin myös erikseen: ”Tuo oli Rutimon rotko, sinkosi siniset liekit päällä järven pohjattoman vuoren Vuokatin laella; tuli Kouta tuulta myöten, Lappi vaaroja vaoten, vesi sähähti, tuli tohahti, järvi kuivaksi kohahti.”

 

Vuokatti-nimi esiintyy myös monissa muissa hänen runoissaan, kuten vuonna 1920 ilmestyneen kokoelman Kodin kukka ja uhrikuusi runoissa Tuonen tuho, Hallan haltia, Kuumehoureita ja Immen itku.

 

Retkipäivä Eino Leinon jalanjäljillä Vuokatin jyhkeissä maisemissa virkistää mieltä ja vahvistaa ruumista.

Reijo Heikkinen

29.11.2006

Lähteet

 

Kaunokirjallisuus

Leino Eino, Helkavirsiä. 1. painos 1903. Hämeenlinna 1997.

Leino Eino, Runot I 1887–1897. Toisinnoilla ja tekstikritiikillä varustaen toimittanut Aarre M. Peltonen. Keuruu 1961.

 

Tutkimuskirjallisuus

Heikkinen Antero, Eino Leinon Nälkämaa. Teoksessa Antero Heikkinen, Sivutuotteita. Arvioita, esseitä, katsauksia. Historian tutkimuksia – Studies in History 22. Joensuu 2002.

Heikkinen Reijo, Eino Leino ja kotikunnaat. Ortodoksinen kulttuuri 4/1998.

Heikkinen Reijo, Aavoja ja vaaroja. Eino Leino ja kotiseutu. Keuruu 2003.

Peltonen Aarre M., Eino Leino ja Vuokatti. Teoksessa Perustutkimuksia Eino Leinosta. Tampere 1978.